Georgian sota ja ajan suunta

Georgian sota on virittänyt mielet kiistoille ajan suunnasta - ja tämän kamppailun vaikutukset eivät koske pelkästään Georgiaa tai rajaudu Kaukasukselle. Ne liittyvät yleisemmin käsityksiin turvallisuudesta ja tällä vuosisadalla noudatettavan turvallisuuspolitiikan perusteista.Valtasuuntana tulkinnoissa on ollut ajatus historian paluusta.

Konfliktin yhteydessä on esimerkiksi puhuttu "uudesta 1900-luvusta" tai nähty merkkejä "ensimmäisestä perinteisestä sodasta 2000-luvulla". Historian tarjoamista mahdollisuuksista on kernaasti kaivettu esiin sekä talvisota, monet 1930-luvun lopun traagiset tapahtumat, Unkarin ja Tšekkoslovakian miehitys että yleisemmin kylmä sota. Rinnastukset - joita on hyödynnetty niin läntisessä kuin venäläisessä keskustelussa - ovat johtaneet vaatimaan kovia vastatoimia sekä nostaneet esiin kysymyksen seuraavasta mahdollisesta 'uhrista'.

Samalla ne ovat kuitenkin myös estäneet näkemästä monia koetun konfliktin erityisiä, historian tapahtumista poikkeavia piirteitä.

Kommenteissaan Georgian kriisistä valtiosihteeri Teija Tiilikainen (HS 6.9.) yhtyy tulkintoihin menneen paluusta. Tiilikainen pohtii vaikutuksia EU:n turvallisuusstrategiaan ja lähtee siitä, että kyseinen vuonna 2003 hyväksytty strategia kaipaa päivitystä. Kriisi ei hänestä edusta niitä uhkakuvia, joita turvallisuusstragiaan on kirjattu sillä kyseessä on hänen mielestään "perinteinen valtioidenvälinen konflikti, jonka kohteena ovat strategiset alueet ja arvovalta".

Paluu vanhaan voimapolitiikkaan

On siis palattu klassiseen geopolitiikkaan ja eurooppalaisen voimapolitiikan aikaan. Kansallisia etuja ajetaan jälleen nojautumalla sotilaallisen voiman käyttöön - ja näin tekee jopa yksi suurvalloista. Ajan suunta viittaa taaksepäin - ja Tiilikaisen mielestä tämän on oltava lähtökohtana myös unionin turvallisuusstrategiaa uudistettaessa.

Vuoden 2003 strategia lähti siitä, että voimapolitiikka on nyky-Euroopassa menneisyyttä ja että relevantit konfliktit sijaitsevat verrattain kaukana EU:n ulkorajoilta. Ne ovat niin sanottuja epäsäännöllisiä konflikteja, niitä on hoidettava laaja-alaisten turvallisuusnäkemysten pohjalta ja ne on pyrittävä ratkomaan kriisihallintana demokratian, ihmisoikeuksien ja vapaan kaupan vahvistamisen pohjalta.

Tiilikainen selvästikin kyseenlaistaa nämä arvokeskeiset kriteerit ja lähtee siitä, että klassiset, voimapoliittiset uhkat voivat nyt koskea myös unionia itseään ja sen alueellista koskemattomuutta. Kyseiset uhkat eivät ole sittenkään siirtyneet historiaan.

Johtopäätöksenä on, että "EU:n pitää tuoda turvallisuuspolitiiikkansa takaisin unionin rajoille ja lähialueille. EU:lla on täysi oikeus vaalia alueensa ja rajojensa vakautta ja sanoa se myös julki".

Kamppailua turvallisuuskäsityksistä

Unionin lähtökohtien ja itseymmärryksen on siis muututtava. EU:n on luovuttava sen perusolemukseen olennaisesti liittyneestä pyrkimyksestä irtautua perinteisestä voimapolitiikasta. Se ei enää voi muodostaa mitään Euroopan varsin veriseen historiaan kriittisesti suhtautuvaa katumusharjoitusta. "Laajemmista sfääreistä" - kuten Tiilikainen asian ilmaisee - on palattava lähialueille, sillä reaalisiksi osoittautuneet ulkoiset uhkat pakottavat unionin omaksumaan klassisen voimapoliittisen toimijan piirteitä.

Tiilikaisen puheenvuoro on yksi osoitus siitä, että Georgian sota on myös EU:n piirissä kärjistänyt kamppailua varsin erilaisten turvallisuuskäsitysten välillä ja vahvistanut perinteisiä näkemyksiä. Kädenvääntö ei kuitenkaan koske pelkästään itse Georgian kriisiä ja sen jälkihoitoon liittyviä linjauksia vaan se ulottuu huomattavasti laajemmalle ja kattaa myös kysymykset EU:n olemuksesta sekä unionin turvallisuusstrategian perimmäisistä lähtökohdista.

Taustalla on myös kysymys Suomen perimmäisestä olemuksesta. Olemmeko jälleen palaamassa 1930-luvun kansallisromanttiseksi Suomeksi, pidämmekö kiinni Kekkosen ajan matalan profiilin puolueettomuus-Suomesta vai lähdemmekö siitä, ettei menneisyyteen ole myöskään Suomen osalta paluuta - ja siksi Suomi on vihdoinkin asemoitava myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta uuteen, yhteistyövaraiseen Eurooppaan?

Ytimessä näkemykset ajan suunnasta

Osoittaako Georgian kriisi ajan rattaan todella pyörähtäneen taaksepäin ja jo ylitetyksi oletetun menneisyyden palanneen vai poikkeaako koettu viiden päivän sota sittenkin perusolemukseltaan perinteisistä valtioiden välisistä sodista? Onko jälleen kysymys säännöllisestä, valtiollisia intressejä johdonmukaisesti heijastavasta sodasta sanan varsinaisessa merkityksessä esimerkiksi Venäjän Georgialle 'taitavasti virittämänä ansana' vai onko jälleen kerran aihetta enemmänkin puhua sellaisesta sotkuisesta konfliktista, jossa on jo lähtökohtaisesti toivotonta nähdä mitään järjen hiventä ja jossa kaikki ovat viime kädessä häviäjiä?

Myös jälkimmäisille, historian paluusta poikkeaville näkemykselle on perusteita. Venäjään ja sen syviin identiteettiongelmiin liittyy paljon Neuvostoliiton hajoamisesta kumpuavaa problematiikkaa. Venäjä on ensisijaisesti heikko eikä suinkaan vahva ja vakaa valtio. "Voitto" Georgiassa saattaa maistua makealle, mutta 20 miljardin dollarin valuuttapako, pörssikurssien tuntuva notkahdus etenkin Gazpromin osalta sekä riskivakuutusmaksujen nousu muistuttavat myös venäläisiä sellaisista nykymaailman piirteistä, joita vanhaan voimapolitiikkaan ei sisältynyt.

Georgiaa puolestaan kuuluu selvästi monia hajoamisen oireita osoittaviin valtioihin, eikä sitä voi lähestyä tavanomaisena, vakaana ja demokraattisena kansallisvaltiona. Jo Abhasian ja Etelä-Ossetian luonne kapinamaakuntina viittaavat varsin epätavallisiin olosuhteisiin ja pitkälle edenneeseen hajoamiseen.

Konfliktin ratkaisun kolmas tie?

Konflikti voitaisiin pyrkiä ratkaisemaan - länsivaltojen omaksuman lähestymistavan tapaan - nojautumalla Georgian poliittisen vakauden ja sen suvereenisuuden sekä alueellisen koskemattomuuden takaamiseen tai noudattamalla samaa suvereenisuuslogiikkaa hieman toisella tavalla eli tunnustamalla - Venäjän tapaan - Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyys.

Selvää kuitenkin on, ettei kumpikaan näistä varsin perinteisistä lähestymistavoista toimi. Viime kädessä joudutaan etsimään jokin kolmas, myös paikallisille osapuolille hyväksyttävissä oleva ratkaisu ja odottamaan Kyproksen konfliktin tavoin vuosikymmeniä ennen kuin globalisaatio, eurooppalaistuminen ja alueellistuminen tekevät tässä suhteessa tehtävänsä.

Varsinkin jälkihoidon näkökulmasta on selvää, ettei Georgian kriisiä voi sittenkään pitää osoituksena historian paluusta. EU:n turvallisuusstrategia voi toki kaivata päivittämistä, mutta erityisesti Georgian kriisin jälkihoitoon liittyvä pohdinta tulee vahvistamaan, että nykyisen strategian perusta kestää edelleen varsin hyvin ajan haasteet.

- - -
Kirjoittaja toimii erikoistutkijana Tanskan kansainvälisten suhteiden instituutissa.