Rahoituksen kulttuurinen kriisi

Käynnissä olevassa subprime-kriisiksi nimetyssä finanssikriisissä on paljon vanhaa ja jonkin verran uutta. Kriisi ei kuitenkaan ole pelkkä taloudellinen kriisi. Se on kyseenalaistanut koko rahoitusmaailmassa vallitsevan kulttuurin, arvioi Ville-Pekka Sorsa. Wall Streetin neropattien monopoli tulevaisuuden määrittelemiseen ja siitä hyötymiseen rakoilee juuri nyt.

Subprime-kriisiksi nimetty finanssikriisi oli helposti ennustettavissa yksinkertaisten taloudellisten mittareiden nojalla. Rahoitussuhdanteet kääntyvät rahoitusmarkkinoiden vuosikymmenen mittaisen paisumisen jälkeen laskuun. Valtava velkaantumisaste ja ylisuuret odotukset muuttuvat myrkyksi, kun luottamus lisäpaisumiseen häviää. Yritykset alkavat haalia käteistä, jolloin kukaan ei halua antaa lainaa toisille edes yön yli. Syntyy ilmiö nimeltä credit crunch, joka laukaisee liikkeelle laskusuhdanteen.

Kriisin alkulaukaukset kuitenkin tulivat yllättävien toimijoiden käsistä ja ne levisivät hyvin eri tavoin eri maissa. Rahoitusmaailman vanhat kulttuurit ja toimintatavat olivat levinneet uusiin toimintoihin, jotka toimivat lainarahalla ja hyvin niukoin riskimarginaalein. Jotta kriisin perusteellisuuden voisi ymmärtää, on tarkasteltava näitä tapoja ja niiden roolia kriisin synnyssä.

Finanssikriisin uudet vaatteet

Subprime-lainoittajat myönsivät asuntolainoja tavallisesti lainanottajiksi kelpaamattomille tahoille. Mahdollisuus perustui luottokorttien myöntämisessä vuosikymmeniä käytettyjen riskimallinnuksien käyttöönottoon asuntolainoituksessa. Asuntolainojen hakijoiden riskialttius mitattiin ns. luottopisteytysmenetelmällä, minkä jälkeen laadittiin erilaisia riskiluokkia korkojen määrittelemiseksi. Tuolloin ajateltiin, että vähiten riskialttiit lainat riittävät tuottamaan voittoa, vaikka joissain luokissa tulisi suhteellisen paljon maksuhäiriöitä. Lisäksi ajateltiin, että lainojen takuina toimineiden asuntojen arvon nousu pitäisi sijoitukset aina maltillisesti
voitollisina.

Pankkien ja muiden rahoitusalan jättien omistamat lainoittajatahot toimivat lainarahalla. Subprime-lainoihin liittyvä riski kuitenkin heikentää lainoittajien tasetta. Lainat piti siis saada taseen ulkopuolelle. Subprime-lainaajat ratkaisivat ongelman niputtamalla myöntämänsä lainojen takaisinmaksut arvopapereiksi (mortgage-backed securities) ja myymällä ne eteenpäin niiden omistamiin, toiminnallisesti rajoitettuihin ja pilkottuihin yhtiöihin (special purpose vehicle). Näin taseen heikentäjästä tehtiin omistus eli taseen vahvistaja. Menetelmä on tuttu verojen välttelytavoista veroparatiisien avulla.

Asuntolainapapereita niputettiin yhteen muiden arvopaperien kanssa riskiluokituksiltaan erilaisiksi arvopapereiksi. Näistä parhaat luottoluokitukset saaneet paperit menivät usein itse lainaajille lisälainojen vakuuksiksi, kun taas heikoimmat paperit markkinoitiin muualle. Kriisin alkaessa parhaan luokituksen paperien omistajat saivat ensin rahansa, kun taas huonomman luokituksen papereiden omistajat kärsivät maksuhäiriöt. Luottoreittaajat olivat pulassa tällaisten nippujen riskiarviointien kanssa, koska vanhat analyysitavat olivat täysin vaillinaisia riskien määrittelemiseen.

Syntipukit vai syylliset?

Subprime-lainottajat ja luottoreittaajat ovat vain kriisin syntipukkeja. Syyllisyys riippuu aina esitetyistä kysymyksistä ja syntipukkien etsiminen oikeuttaa kaikkien muiden toimijoiden toimia. Entä jos kysyisimme toisenlaisia kysymyksiä? Miksi ihmeessä köyhimmillekin annettiin myöntää valtavia asuntolainoja? Miksi yritykset pystyivät siirtämään toimintojaan pois taseen piiristä? Miksi ennen niin konservatiiviset pankit ja monet eläkerahastot ostivat täysin kyseenalaisia arvopaperinippuja?

Aloitetaan asuntolainoista. Asunto-omistamisen lisääminen on ollut lähes kaikkien OECD-maiden hallitusten tietoinen poliittinen päämäärä. Subprime-lainaajia pidettiin sankareina, koska ne pystyivät myöntämään lainoja vähävaraisille amerikkalaisille. Lainat olivat edullisia kahden vuoden kestävän pelkän koronmaksun ajan, minkä jälkeen lainan hinta nousi korkeaksi seuraavaksi 28 vuodeksi. Asuntolainan riskin perustana olisi pitänyt käyttää yksilön talouden tilasta riippumattoman abstraktin maksukyvyn sijaan asuntojen hintakehityksen, talous- ja työllisyysnäkymien kehityksen sekä markkinahäiriöiden
samanaikaisten tapahtumien mallinnuksia muutamaksi vuodeksi eteenpäin.

Yritykset kykenivät siirtämään toimintaa pois taseensa piiristä välttämällä sääntelyä veroparatiisien kautta. Mikäli subprime-lainat olisi pidetty vain rahoitusalan yritysten taseessa, ei kriisi olisi levinnyt mihinkään näistä yhtiöistä. Rahoitusalan yrityksiä voidaan muutenkin syyttää huonosta hallinnosta: nousukaudella niiden tulisi ostaa omia osakkeitaan pois markkinoilta eikä paisuttaa tasettaan huonoilla yrityskaupoilla.

Luottohäiriö-johdannaiset (credit default swaps) tarjosivat monien eri sijoittajien ajatuksissa turvan myös huonompien sijoitusten tekemiseen. Johdannaiset olivat kuitenkin lähtöisin harvoilta toimijoilta kuten vakuutusyhtiö AIG:lta. Ne eivät olisi lisänneet luottamusta, jos itse johdannaisten riskit olisi otettu huomioon riskimallinnuksissa. Johdannaiset myös mahdollistivat spekulaation. Hedge-rahastot pystyivät pelaamaan vakuusvelkasitoumuksien hintaa alaspäin shorttaamalla ja tekemään voittoja johdannaiskaupalla.

Kohti riskin uutta politiikkaa

Monien asiantuntijoiden mielestä nyt on korjattava virheet ostamalla epävarmat arvopaperit pois markkinoilta sekä kehitettävä aiempaa parempia, entistä hienosäädetympiä matemaattisia malleja kriisien estämiseksi. Nämä tahot ovat yleensä finanssiministeriöitä, keskuspankkeja, valtavirtaisia akateemisia taloustieteilijöitä tai investointipankeista juuri potkut saaneita henkilöitä. Mutta juuri näiden neropattien juuri nämä innovaatiot aloittivat subprime-sijoitustoiminnan ja sitä seuranneen kriisin. Rahoituksen kulttuurin todellinen ongelma on siinä, että rahoituksellinen riski hahmotetaan vain yksittäisen sijoituskohteen tuoton ja riskin matemaattisena hinnoittelu- ja hallintakysymyksenä. Riskissä ei kuitenkaan koskaan ole kyse vain tästä.

Sijoittamisessa sitoudutaan aina johonkin konkreettiseen toimintaan riippumatta siitä, otetaanko päätöstä tehtäessä huomioon muuta kuin riski ja tuotto. Mutta ovatko kaikki kohteet tosiaan samassa määrin toivottavia, jos niiden riski ja tuotto näyttää samalta? Viimeaikainen kriisi ja sen syyllisten osoitteleminen antaa olettaa, että näin ei ole: valinnassa tulisi ottaa huomioon vähintään sijoituskohteen toivottavuus finanssimarkkinoiden kehityksen suhteen. Miksemme saman tien pohtisi myös sijoituksen reaalitaloudellista, eettistä tai yhteiskunnallista toivottavuutta?

Riskin määritteleminen on tapa jäsentää tulevaisuuden epävarmuutta sekä yritys kuvitteellisesti hallita sitä ja hyötyä siitä. Kun yritys määrittelee yksittäisen sijoituskohteen tuottojen ja hinnanvaihtelun riskiä, yrittää se hyötyä kohteen tulevaisuudesta. Kun sidomme eläkkeemme tällaiseen sijoittamiseen, yritämme hallita tulevaisuuden toimeentuloamme tällaisten mallien muodostaman kimpun avulla. Mutta haluammeko tulevaisuutemme olevan pörssihaiden matemaattisten riskimallinnusten määrittelemää ja heidän keräävän kaikki hyödyt epävarmuuksistamme? Wall Streetin neropattien monopoli tulevaisuuden määrittelemiseen ja siitä hyötymiseen rakoilee juuri nyt. Mikäli täysin demokratian ulkopuolella oleva roskapankki imee pahimmat epävarmuudet tai niiden kustannukset, jättää se samalla vallan määritellä riskin edelleen samoille neropateille.

Nyt olisi erinomainen aika pohtia rahoituksellisen riskin politiikkaa. Finanssiriski käsitettiin vielä 1900-luvun alussa uhkapeliksi, jossa yritetään hyötyä muiden epävarmuudesta. Ajatus matemaattisen riskienhallinnan naiiviudesta ja riskin määrittelemisen vallasta hyötymisestä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi käsittää sijoitustoiminta uhkapelinä.

Rahoitus on ollut keskeinen väline jälkiteollistuneiden yhteiskuntien individualisaatiossa kiitos henkilökohtaisten lainojen, tilien sekä vastuullisen sijoittajayksilön ja vakuutuksenottajan rakennusprojektien. Miksemme kulkisi samaa polkua toiseen suuntaan? On vaikeaa löytää parempaa aika pohtia yhdessä sitä, miten haluamme tulevaisuuttamme jäsentää ja kenen siitä haluamme hyötyvän. Puhumattakaan siitä, mitä toimintaa haluamme modernin rahoitusmaailman ylipäätään
rahoittavan.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaansa Oxfordin yliopistossa.