60-luvun ydin

Sukupolviteoreetikot ovat löytäneet 60-luvun sukupolvien ytimen, joka koostuu 60-luvun radikaaleista,Purhonen Semi, Tommi Hoikkala & J.P. Roos (toim.): Kenen sukupolveen kuulut? Gaudeamus 2008. Vanhan valtaajista. Kun itsekin kuulun heihin, on kovasti mielenkiintoista katsoa tähän peiliin.

Meitähän ei ollut 60-luvulla kovin paljon: koko lystin aloittaneeseen Sadankomiteaan kuului vuosikymmenen lopulla noin 2000 jäsentä ja muihin samanlaisiin yhden asian liikkeisiin kuten Yhdistys 9, Marraskuun liike, Enemmistö ja Tricont korkeintaan saman verran lisää.

Vuosien 1945-50 suuret ikäluokat olivat kooltaan yhteensä 620 000 henkeä ja meitä sodan aikana syntyneitäkin oli satoja tuhansia, eli 60-luvun nuorisoa oli noin 900 000. Siis pieni porukka on leimannut ja pyrkinyt omimaan koko vuosikymmenen. Minusta se on hyvä ja oikein, sillä suuri enemmistö ei ollut silloin eikä ole nyt kiinnostunut paljon muusta kuin etenemisestä uralla, perheestä ja omaisuuden kartuttamisesta.

60-lukulaiset radikaalit taas halusivat murtaa tekopyhän, jähmeän ja kuristavan yhteiskunnan, joka ei suvainnut valtavirrasta eroavia mielipiteitä, ei kevyttä musiikkia, ei vähänkään vapaata tiedottamista, naisten itsenäisyyttä eikä lasten päivähoitoa. Sotia Hitlerin rinnalla olisi pitänyt ihailla. Tilalle tarjosimme kaiken pohdintaa, rauhanomaisia kansainvälisiä suhteita, naisten ja miesten tasa-arvoa, uuden aallon elokuvia, puoluekoneistot ohittavaa suoraa yhteiskunnallista toimintaa, jalankulkua ja pyöräilyä autoilun sijasta ja verrattain rohkeita ja monipuolisia aloitteita heikompiosaisten puolesta.

Ilmaisukanavia oli 60-luvulla hyvin vähän: Ylioppilaslehti Arvo Salon ja Jorma Cantellin aikana oli tärkein ja melkein ainoa. Saloa edeltävä aika päättyi Heikki Kääriäisen erottamiseen päätoimittajan paikalta. Syynä oli se, että lehti suhtautui myönteisesti Urho Kekkosen toimintaan presidenttinä. Erottaminen ei siis lopulta auttanut. Sadankomitea tarvitsi myös oman julkaisun, niin syntyi Ydin, Ilkka Taipaleen ensimmäinen muttei viimeinen urotyö.

Vielä Vanhan valtauskaan ei heti murtanut sensuurin muuria. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei kertonut tapahtumasta mitään. Erkko oli kieltänyt. Möin pari viikkoa myöhemmin kottikärryllisen Ytimen tuoreita irtonumeroita Messuhallissa pidetyssä Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan yleiskokouksessa. Lehden möi pääkirjoitukseni Vanhan valtauksesta.

Varsinainen avautuminen tapahtui Eino S. Revon tultua Yleisradion pääjohtajaksi. Monet meistä hakeutuivat Yleen töihin ja saimme aika vapaat kädet tehdä ohjelmia. Ja totisesti teimmekin. Repo arvosteli meitä talon sisällä ja puolusti ulospäin. Se oli upeaa aikaa eikä päättynyt siihen että Repo savustettiin paikaltaan. Entiseen ei ollut paluuta.

Kirjan tutkijat ovat löytäneet vielä 60-luvun radikaalejakin pienemmän porukan, joka he nimeävät anti-60-lukulaisiksi. Heidän keskeinen tunnusmerkkinsä on 60-luvun radikaalien kaikkien keskeisten arvojen vastustaminen, eli yhtä kaikki he määrittävät asemansa suhteessa radikaaleihin. Tunsimme heidät 60-luvulla aktiivisina reservinupseereina. He rinnastivat länsimaisen, sadankomitealaisen rauhanliikkeen kommunismiin. Nykyisin he ovat äärioikeistolaisia liikemiehiä ja tutkijoitakin.

60-luku tapahtui opiskelijamaailmassa eivätkä määrätietoisetkaan yritykset vieneet sitä työläisnuorison piiriin. Siellä mentiin ammattiliittojen, TUL:n ja puoluenuorten mukana. Itse en ole koskaan kuulunut mihinkään nuorisojärjestöön.

Liikehdintää aloittaessamme olimme hyvin tietoisia niistä henkilökohtaisista riskeistä, joita yhteiskunnan valtavirran ulkopuolelle heittäytyminen sisältäisi. Oli vakavasti harkittava mahdollisuutta, että työpaikkaa ei valmistumisen jälkeen löytyisi millään. Arvelimme myös että pimeillä kujilla saattaisi tulla turpaan "reservinupseereilta".

Pelot olivat aiheellisia mutta liioiteltuja. Itseäni joku löi niskaan Vanhan kellarin vessassa ja pakeni. Mutta töihin suorastaan pyydettiin, enkä ole ollut koskaan työttömänä. Vaimoni Kati sen sijaan joutui olemaan työttömänä puolitoista vuotta valmistumisensa jälkeen. Ilmeisenä syynä oli valinta kaupunginvaltuustoon SKDL:n listalta vuonna 1968. Sitten häntä pyydettiin ministeriryhmän poliittiseksi sihteeriksi ja tilanne korjaantui lopullisesti.

Kirjassa on laskeskeltu 60-lukulaisten radikaalien sijoittumista työelämään. Se on ollut hyvä, mutta ei sen kummempi kuin vastaavan korkeakoulutuksen saaneiden keskimäärin. Myöhempikin yhteiskunnallinen vaikutus on pysynyt korkealla tasolla.

60-lukulaiset pitivät luonnollisena liittymistä johonkin puolueeseen ajamaan asioita. Eri puolueisiin kuuluminen ei vaikuttanut kielteisesti henkilösuhteisiimme. Aina piti mennä sinne missä voi vaikuttaa. Usko vaikuttamisen mahdollisuuksiin oli suuri ja sitä vielä vahvisti vasemmiston voitto vuoden 1966 vaaleissa, Lapualaisoopperan ensi-illan päivänä.

Puolueissa oli kuitenkin aivan eri meininki ja sinisilmäisiä jymäytettiin. Osa nuorista retkahti kokonaan eri raiteille kuin mihin 60-luvun arvot viittasivat. Olen ymmärtänyt, että taistolaisuus nousi 70-luvulla tarpeesta selittää maailma nopeasti ja yksinkertaisesti, löytää ainoa oikea vastaus kaikkiin kysymyksiin nyt heti ja tässä paikassa. Se onnistuu vain autoritäärisessä komennossa. Realismi otettiin "reaalisesti olemassa olevasta sosialismista" eli neuvostoimperiumista, jonka kritiikitön ja aivan sokea ihailu tosissaan ällötti. Taiteilijoiden yleinen kunnioitus kärsi silmissäni pysyvän kolauksen kun he osallistuivat täysin rinnoin tähän hurmokseen. Esillä olevassa kirjassa Hoikkala ja Roos ovat olleet mukana taistolaisliikkeessä ja kuvaavat omia toimiaan aika rehellisesti, tosin sivuuttaen vähällä neuvostoihailunsa.

1960-lukua pohjustivat tietenkin aikaisemmat tapahtumat viimeistään 1956 alkaen, jolloin oli yleislakko ja Urho Kekkonen valittiin ensi kertaa presidentiksi. Oikeisto vihasi häntä tuohon aikaan sanomattomasti minkä vuoksi Kekkonen oli varmaan iloinen nähdessään mitä yliopistolla alkoi tapahtua heti 60-luvun alussa. Sieltä oli saatavissa tukijoukko, jonka hän suurimpiin asioihin saikin.

Hän liittyi Sadankomiteaan heti 1963, mitä emme uskaltaneet julkaista, vaikka hän ei kieltänytkään. Vahvan presidentin sympatia luultavasti suojeli meitä aika lailla oikeiston kovimmalta jyräykseltä. Tamminiemen lastenkamarikutsut olivat todella upeita iltoja. Saimme viedä asioitamme vallan ytimeen ja myös nauttia ylivoimaisen älykkäästä ja hauskasta seurasta. Viinaakin oli tarpeeksi.

En pidä 70-lukua 60-luvun jatkeena kuin ajallisesti. Aatteellisesti 60-luvun radikalismi oli liian moniarvoista ja pohtivaa vedotakseen suoraan valtaan pyrkivään innostuneeseen ikäluokkaan, joka tuli yliopistolle vasta 1968. Tuolloin päättyi oma 60-lukuni ja nuoruutenikin. Tunsin itseni veteraaniksi. Olin silloin 27 vuotta vanha.

Kirjoittaja oli Helsingin Sadankomitean sihteeri 1963 ja puheenjohtaja 1964-66, Ydin-lehden päätoimittaja 1967-68 ja Suomen Sadankomitealiiton puheenjohtaja 1969-70.