Jälkisuomettunut rauhanliike

Jukka Seppinen on viime vuosina tuottanut liukuhihnalla opuksia, joita hän kutsuu tutkimuksiksi. Suurempaa julkisuutta sai vuoden 2006 teos neuvostovakoilusta ja Suomen rähmällään olosta Neuvostoliittoon. Vähemmälle huomiolle on jäänyt hänen uusin teoksensa.Jukka Seppinen Mies, joka sanoi KGB:lle EI. Ulkopoliittinen Taustavaikuttaja 1970-1992 Edita 2007, 328 s.

Mies, kirjan sankari osoittautuu Seppiseksi, joka väittää kuuluneensa Kekkosen "sisäpiiriin". Tosin väite ei saa tukea aikalaiskuvauksista eikä Kekkosen saunaseurueelta. Osittain yllättävä on Seppisen väite, että presidentti Kekkosen väistyttyä ja vielä Neuvostiiton murtuessa Suomessa alkoi ehkä entistä pahempi kausi, "jälkisuomettuminen".

Seppinen odotti Koiviston johtavan irtiottoon liian läheisistä KGB-suhteista, mutta presidenttinä hänestä tuli paavillisempi kuin paavi itse. Seppisen torjuva KGB-linja johti sitten hänen erottamiseensa Koiviston suostumuksella, Sorsan avittamana ja pitkälle rauhanliiketaustaisten toimesta. Seppinen varoittaakin, että KGB-porukoita on asemissa yhä kaikkialla.

Rauhanliikkeellä on näissä kuvaelmissa yllättävän suuri rooli. Kärki suuuntautuu ensisijassa Sadankomiteaan ja Ytimeen. Näistä piireistä ulkoministeriöön ja muihin keskeisiin asemiin nousseet toimivat yhtäältä KGB-yhteyksinä sekä pakottivat Seppisen sitten eroamaan.

Teos on mielenkiintoinen siksi, että se valaisee tekijän ehkä huomaamatta hänen aikaisemman tuotantonsa mieltymyksiä ja antipatioita. Siinä ilmenee, että moni arvio perustuu Seppisen kaunaisuuteen, siihen, että hän kokee kohdanneensa vääryyttä ulkoministeriössä ja myöhemmin tiedemaailmassa "tutkimustensa" saaman vastaanoton johdosta. Tätä opusta ei voi kuitenkaan luokitella edes tutkielmaksi. Se on pamfletti, jotka sinänsä ovat tervetulleita.

Seppisen teos tuntuu välillä liikkuvan mielikuvituksen poluilla. Kirjoittaja nakertaa pala palalta uskottavuuttaan.
Seppinen kuvaa itsensä tavallaan tärkeimmäksi UM:n virkamieheksi, joka hoiti Neuvostoliiton suhteita. Hänen kauttaan kulkivat kaikki kommunikeat ja puheet.

Ulkoministeriö on kuitenkin perin hierarkinen laitos, joten suhteellisen vaatimattomassa asemassa olleen Seppisen väite vaikutusvallastaan on vähintään kyseenalainen. Teoksessa on myös "jymypaukkuja", jotka tosin lässähtävät kasaan. Seppisen mukaan Neuvostoliitto uhkasi kahteen otteeseen Suomea sotilaallisesti - jopa miehityksellä - ellei Suomi - tai sitten Seppinen - olisi alisteinen.

Kuitenkin käsittämätön tapahtui. Virkavastuustaan huolimatta Seppinen "ei välittänyt raportoida asiasta mihinkään". Yhtäältä hän ei halunnut huolestuttaa maan presidenttia ja puolustusvoimien ylikomentajaa Kekkosta "sisäpiiriläisyydestään" huolimatta, koska "Kekkonen oli liian sairas silloin, joten nielin uhkauksen ja olin vaiti". UM:n johdolle hän ei raportoinut, koska epäili heidän KGB-suhteitaan. Hän suhtautui hyvin epäluuloisesti varsinkin rauhanliiketaustaisiin esimiehiin.

Seppinen väittää olleensa vahvassa uraputkessa, jonka päässä häämötti osastopäällikön paikka, mutta hän alkoi pitää itseään suojattomana Koiviston aikana. Suomea Neuvostoliiton vanaveteen ajaneet saivat vallan UM:ssä ja "kosto odotti". Neuvostoliiton romahdettuakin "sadankomiteataustaiset Erkki Tuomioja ja Jaakko Blomberg" toimivat aktiivisesti "Neuvostoliiton aikana muodostuneiden ehtojen mukaisesti". Hallinnollisen osaston päällikkö kehotti yksikantaan eroamaan, ja siihen Seppinen omasta mielestä pakotettiin. "Vainoa ei voi unohtaa", tilittää Seppinen. Elekieltä tulkiten Seppinen vetää poliittisia johtopäätöksiä: rauhanliikkeestä nousseen esimiehen "katse kertoi, että ...olin vastustanut Neuvostoliittoa".

Rauhanliikkeen osalta Seppisen päättely liikkuu ketjunomaisesti. ahän väittää, että moni Sadankomitean ja Ytimen ympärillä ollut hankki itselleen KGB-suhteet, joilla sitten ura nousi hyvinkin korkealle. Kontaktit Sadankomiteaan ja Ytimeen olivat ansio. Siksi etenkin näiltä tahoilta tulleet ja poliittiselle uralleen nostetta saaneet olivat KGB:n "käsikassaroita" haluten horjuttaa Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ja toimia kaikkia niitä vastaan - varsinkin UM:ssä - jotka eivät olleet KGB-alisteisia.

Poliittisesti muodollisesti laajapohjaiselle, mutta käytönnössä taistolaisvetoiselle Suomen Rauhanpuolustajille hän ei anna aivan vaarallisinta luonnehdintaa, lukuun ottamatta eräitä henkilöitä. Pulujen vetovoima perustui suomalaispoliitikkojen kiinnostukseen näyttäytyä sen foorumeilla vankentaakseen "neuvostoystävällistä" kuvaansa.

Esipuheessa Seppinen sanoo käsittelevänsä henkilöitä neutraalissa sävyssä. Kirja on kuitenkin täynnä täynnä vihjailua ja väitteitä ilman lähdeviittauksia. Omia esimiehiään ja presidentin läheisiä avustajia hän kuvaa esimerkiksi termeillä "ainutlaatuisen vastenmielinen tapaus" tai "henkinen klooni". Lukemattomat kollegat olivat "hurahtaneet neuvostouskoon". Joku on "KGB:n sydänystävä", kun toinen taas "kiukkuinen, pikkusieluinen simpauttaja...täynnä KGB -kytkentöjä". Itsensä hän kuvaa tunnolliseksi isänmaalliselliseksi työmyyräksi, laillisuusmieheksi, joka kammoksui kollegojensa KGB-suhteita.

Väitteet KGB-suhteista pohjautuvat ensisijassa siihen, että suomalaiset vaikuttajat tapasivat neuvostodiplomaatteja, joista eräät olivat Suojelupoliisin mukaan KGB:n miehiä. Seppinen luettelee nimeltä suuren määrän suomalaisia, jotka hän jakaa sattumanvaraisesti "huonoiksi" ja harvempia "hyviksi", joihin KGB ei pystynyt vaikuttamaan. Mihin tutkimukselliseen tietoon jako perustuu? Siitä ei ole mitään selkeää näyttöä.