Nykyaikaa etsimässä

Mikä selittää uusliberalismin esiinmarssin ja nousun hegemoniseksi ajattelutavaksi? Sekä David Harveyn Uusliberalismin lyhyt historia että Heikki Patomäen opus Uusliberalismi Suomessa tarjoavat tässä suhteessa paljon mielenkiintoista luettavaa. Patomäki kiinnittää erityistä huomiota siihen, että Suomessa uusliberaalia projektia ei ole toteutettu niinkään ideologisesti
argumentoiden vaanDavid Harvey: Uusliberalismin lyhyt historia Vastapaino 2008, 294 s byrokraattisesti ainoan vaihtoehdon välttämättömyytenä. Molemmilla kirjoittajilla on paljon sanottavaa uusliberalismista maailmantalouden regiiminä ja sen yhteydestä sotiin, aseellisiin selkkauksiin, terrorismiin ja sen vastustamiseen.

Modernisaation suuret poliittiset aatteet liberalismi, konservatismi ja sosialismi kehittyivät 1800-luvulla kahden erilaisen vallankumouksen, Ranskan vuoden 1789 suuren poliittisen vallankumouksen ja pitkäkestoisemman Euroopan ns. teollisen vallankumouksen seurauksena. Filosofisesti liberalismin aatteet pohjautuivat 1700-luvun valistuksen aikaan.

Liberalismi oli moderni haastaja hierarkkiselle sääty-yhteiskunnalle, demokratian airut. Yleinen äänioikeus ja lainsäädännössä täysivaltainen parlamentti saatiin aikaan useimmissa Euroopan maissa kuitenkin sosialistien vaatimusten ansiosta. Konservatismi merkitsi pitkään monarkkisen valtiomuodon ja säätyetuoikeuksien puolustamista. Sen jälkeen kun demokratia teki yleisen läpimurron, on ollut paljon epäselvempää, mikä milloinkin on ollut konservatiivisten aatteiden ydin.Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa -lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot WSOY 2007, 282 s

Nykyinen valtaideologia on uusliberalismi, mikä kuitenkin on enemmän aatteen kriitikoiden kuin sen kannattajien käyttämä nimi. Miten se suhteutuu modernisaation suuriin aatteisiin? Uusliberalismin synnyn sekä amerikkalainen professori Davin Harvey että suomalainen professori Heikki Patomäki palauttavat 1940 luvun loppuun Friedrich von Hayekiin ja hänen perustamaansa Mont Pelerin Seuraan. Maineikas seuran jäsen oli myös Milton Friedman.

Seura nojasi klassisen liberalismin vapausarvoihin, mutta sen ohjelma keskittyi yksinomaan talouspolitiikkaan vastustaakseen sekä totalitaristista kommunismia että demokraattista sosialismia, jonka se myös väitti johtavan totalitaristiseen orjayhteiskuntaan. Yhteiskuntien talouden tuli perustua yksinomaan yksityiseen yritteliäisyyteen eikä valtion tullut puuttua siihen minkäänlaisella sääntelyllä.

Mont Pelerin Seuraa perustettaessa John Maynard Keynes oli jo noussut maailmanmaineeseen ja vaikutusvaltaiseksi talouspoliittiseksi neuvonantajaksi; ei vain kotimaassaan Englannissa, vaan myös kansainvälisesti. Maailmansodasta toipumaan lähtevä Eurooppa - ja USA:kin sotaa edeltäneen New Dealin hengessä - lähtivät seuraamaan Keynesin oppeja, joissa julkisen vallan sääntelyllä oli suuri merkitys pyrittäessä kansantalouksien nousuun ja kasvavan hyvinvoinnin tasaamiseen kansalaisten kesken. Mont Pelerin Seuran ideat jäivät kolmeksi vuosikymmeneksi unohduksiin.

Keynesin ideoiden ja sosiaalisen demokratian voitto perustuivat tietenkin sekä ammatillisen että poliittisen työväenliikkeen valtavaan nousuun maailmansodan jälkeen. Keynes nimetään kirjallisuudessa usein liberaaliksi. Niin tekevät asiaa sen enempää problematisoimatta myös Harvey ja Patomäki. Minusta hänen ideansa olivat demokraattista sosialismia. Sillä mitä demokraattinen sosialismi talouspoliittisina ohjelmina voisi olla muuta kuin Keynesin itsensä ja keynesiläisyydestä kehitettyjä ideoita?

Sosiaalisen demokratian ja ns. hyvinvointivaltioiden kehittäminen alkoi kuitenkin yskiä 70-luvulla - poliittisesti. Seuraavalla vuosikymmenellä friedmanilaisilla ideoilla vyöttäytynyt oikeisto oli jo avoimesti sotajalalla keynesiläisyyttä, ammattiyhdistysliikkeitä, sosiaalisia palveluja ja sosiaalisia tulonsiirtoja vastaan. Alettiin puhua avoimesti tuloerojen kasvattamisen välttämättömyydestä talouden kokonaistehokkuuden turvaamiseksi.

Ehdottomasti tutustumisen - ja huolellisen ajattelemisen - arvoisia ovat Patomäen neljä tulevaisuuden skenaariota. Jos pitäisi suositella näistä kirjoita vain toista, suosittelisin Patomäen kirjaa. Onneksi voin suositella molempia. Ne täydentävät toisiaan, ja ovat aikaamme ymmärtämään pyrkivälle ihmiselle välttämätöntä luettavaa.