Osallistuva kirjoittaja, äiti ja terroristi

Ulrike Meinhof oli Saksan tunnetuimpia journalisteja, joka yllättäen liittyi 1970-luvulla terrorijärjestö Rote Armee Fraktioniin (RAF). Berliinissä asuva historioitsija Katriina Lehto valaisee hiemanKatriina Lehto Ulrike Meinhof Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta Ajatus, 2007, 352 s. kirjassaan Meinhofin arvoituksellista elämää.

Osallistuvana journalistina Meinhof eli kiihkeästi mukana koko kapinoivan 1960-luvun. Hän otti kantaa niin koulukotilasten kuin liukuhihnalla työskentelevien naisten puolesta ja eläytyi sorrettujen taustaan ja olosuhteisiin. Jopa kolminkertainen murhaaja sai vaikeiden elämänvaiheittansa takia häneltä ymmärrystä.

Monessa maassa Vietnamin sota, Martin Luther Kingin murha ja opiskelijoiden kapinointi aiheutti suurta kuohuntaa. Erottuaan miehestään Meinhof muutti juuri huhtikuussa 1968 Berliiniin, jossa kiehui kuin suljetussa painekattilassa. Vallankumouksesta ei pelkästään puhuttu, vaan siihen uskottiin ja sen puolesta lyötiin jopa vetoa.

Vaikka monet tarttuivat väkivaltaan, ei Ulrike Meinhof hyväksynyt sen käyttämistä. Lehdon mukaan hän piti laillisesta linjasta kiinni koko 1960-luvun. Mutta sitten toukokuussa 1970 hän organisoi vangin vapauttamisen. Andreas Baader kärsi suhteellisen lyhyestä, vain muutaman vuoden tuomiosta. Hän sai luvan mennä vankilan ulkopuolella olevaan kirjastoon, jossa häntä vapauttamaan tulleet ampuivat sivullista kirjastovirkailijaa hengenvaarallisesti ja syntyneessä hässäkässä myös Ulrike pakeni.
Lehdon mukaan on hyvinkin mahdollista että Meinhof ei kaavaillut ryhtyvänsä maanalaiseksi vallankumoukselliseksi. Paon yhtäkkisyyden puolesta puhuu sekin, että jälkikäteen hän lähetti improvisoidun oloisesti nuoret lapsensa pitkäksi aikaa vieraiden ihmisten haltuun.
Olipa sitten tahattomasti pakomatkalla tai ei, niin laajasti tunnettuna journalistina hänestä tuli RAF:in keskeinen hahmo. Kirjoitustyylin perusteella Lehto arvelee Meinhofin mitä ilmeisemmin merkittävästi vaikuttaneen RAF:n myöhempiin julistuksiin, mutta ei juurikaan ensimmäiseen.

Haittaa oppositiolle?

Lehto suhtautuu yleisesti ottaen myötämielisesti Meinhofiin, mutta mainitsee myös muutamia kriittisiä näkökulmia, joita on hyvä nykyäänkin pohtia. Kun pieni osa oppositiosta ryhtyi avoimesti lainvastaiseen toimintaan, tilanne suhteessa valtiovaltaan muuttui ratkaisevalla tavalla:

"Sen jälkeen laillisella puolella toimivien oli otettava etäisyyttä maan alla toimiviin, etteivät he olisi leimautuneet näihin kuuluviksi. Lisäksi se vei pohjan opposition siihen asti keskeiseltä argumentilta, jonka mukaan valtiovalta pyrki kriminalisoimaan heitä ja leimaamaan heidän toimintansa rikolliseksi." (s. 277)

Baader-Meinhof aktivistien väkivalta saattoi heikentää kansalaisoikeuksia ja opposition tehoa:

"(...) koko maassa vallitsi epävirallinen kansallinen hätätila, jonka varjolla myös kansalaiset pitivät ymmärrettävänä tiettyjen turvallisuuteen liittyvien poikkeusjärjestelyjen tulemista osaksi arkipäivää. Henkilöllisyyksiä ja ajoneuvoja kontrolloitiin ja tavallisiksi uutisiksi tulivat kotietsinnät, joita tehtiin vuosina 1970-1971 kymmeniätuhansia. Poliisin valtuuksia lisättiin myös lakimuutoksilla, (..) Lisäksi poliittisesti ei-toivottujen henkilöiden nimittäminen valtion virkoihin estettiin vuonna 1972 säädetyllä virkakieltolailla, mikä oli tehokas keino vähentää opiskelijoiden poliittista aktiivisuutta. Kun uhkana oli koulutusta vastaavan työpaikan menettäminen loppuiäksi, jätti moni osoittamatta mieltään hallituksen tiukentuneita turvatoimia vastaan. Pahimmallaan ihmisiä voitiin myös erottaa virastaan, (..)" (s. 271 -272).

RAF:lla oli aluksi laittomuuksista huolimatta aika laaja kannatus, mutta Lehto kuvaa tilanteen muuttuneen välittömästi ensimmäisten kuolonuhrien ilmaannuttua. Siinä kulki myötätunnon raja, ja kun se ylitettiin keväällä 1972, niin pian koko ydinryhmä oli vangittuna. (s. 282)

Nyt valtiovalta kosti. Vankikopeista tehtiin niin äärimmäisen eristettyjä, että aistiärsykkeiden puute rasitti psyykettä aina hallusinaatioihin asti. Viimeisinä vuosinaan Meinhof eristäytyi eikä suostunut enää vastaamaan edes lastensa kirjeisiin. Toukokuussa 1976 Meinhof löydettiin kuolleena hirttoköyteen. Lehto pohtii oliko kuolema itsemurha vai ei, mutta ei kallistu kummankaan vaihtoehdon puoleen.

RAF:in päämäärä oli illuusio

Meinhof kiisti, että RAF:n tarkoituksena olisi ollut anarkismin kaltainen terrorismi, vaan todellisen vallankumouksen edistämistä. Mutta mistä ydinjoukko oletti saavansa kansanliikkeen aikaiseksi, kun opiskelijoilla ei ollut siihen laajaa valmiutta? Hieman yllättäen Lehto esittää RAF pitäneen potentiaalisina vallankumouksellisina marginaaliryhmiä, kuten koulukotinuoria, monilapsisia perheitä ja liukuhihnatyöläisiä. Baader-Meinhof -ryhmä näyttää uskoneen tämänkaltaisten ryhmien itsenäiseen vastarintaan metropoleissa (s. 258).

Lehto ei lähde kovin syvällisesti pohtimaan, kuinka Baader-Meinhof ryhmä saattoi erehtyä juuri tässä hyvin ratkaisevassa kysymyksessä. Massathan eivät missään nousseet aseelliseen kapinaan, mikä osoitti RAF:n laskelmoineen täysin väärin väestön todellisen mielialan.

Nykyään lienee ilmeistä, että syrjäytyneiden ja köyhien työläisten vastarinnan vihaisena moottorina oli lähinnä kurjuus. Sitä mukaan kuin Saksan silloinen nopeasti kasvanut talousihme levitti vaurautta, sitä mukaan nämä marginaaliryhmät pienenivät ja omaksuivat poroporvallisemman asenteen.

Kirjaan olisi voinut lisätä taustatietoa RAF:n myöhemmistä vaiheista. Sehän jatkoi toimintaansa aina 1990-luvun alkupuolelle asti, kunnes lopulta lakkautti itsensä. Tällöin monet jäsenet myös myönsivät RAF:n arvioineen väärin terrorin yhteiskunnallisen vaikutuksen. Länsimaalaisessa demokratiassa väkisin pakottaminen tai murhaaminen eivät ole kovin innostava esimerkki eettisten päämäärien saavuttamiseksi.