Prekariaatti puhuttaa

Juha Siltalan laatiman kirjaesittelyn (Helsingin Sanomat 27.07.08) otsikoiden mukaanGeneral Intellect: Vasemmisto etsii työtä. Like 2008. uudistusmielinen vasemmisto etsii edistyksellisyyttä ja omii uusliberaalien aseita. Mitähän tuosta yhteenvedosta oikein pitäisi ajatella?

General Intellect -osuuskunnan (Jussi Vähämäki & Co) ja Vasemmistofoorumin yhteistyönä syntynyt kirja 'Vasemmisto etsii työtä' edustaa todellakin yhdenlaisen uudistusmielisen vasemmistolaisuuden ääntä. Kannattaa kuitenkin huomata, että 'vanhakin vasemmisto', so. puolueet ja ammattiyhdistysliike, ovat olleet muutoksen turbulenssissa jo pitkään.

Skdl/Skp uudistui erittäin rajusti vuonna 1966, samoin Vasemmistoliitoksi muuttuneena vuonna 1990. Johtopäätösten teko on näkynyt selvästi puolueen uusissa periaateohjelmissa vuosina 1998 ja 2007. Sdp omaksui periaateohjelman uuden kirjoitustavan vuonna 1999, mutta jo sitä ennen puolue oli ollut käytännössä vuosikymmeniä arvopohjaisella ja pragmaattisella politiikan teon linjalla.

Ammattiyhdistysliike ei ole puoluepoliittista vasemmistoa, mutta on yhteiskuntarakenteellista vasemmistoa. Poliittisen vasemmiston lähtökohdikseen mieltämien ajattelutapojen suuri muutos on heijastunut vahvasti myös ammattiyhdistysliikkeeseen. Samalla kun se on etabloitunut yhä kiinteämmäksi osaksi yhteiskuntarakennetta, se perustaa toimintaansa yhä enemmän yhteiskunnan sosiologisiin ja kansantaloudellisiin analyyseihin. Sen palveluksessa on paljon tutkijoita.

"Vasemmisto etsii edistyksellisyyttä" voidaan siis kuitata kirjan nimestä juontuvana sanaleikkinä. Entäpä uusliberaalien aseet? Omiiko kirja niitä?

Minusta Siltala tuolla väitteellään sotkee asioita. Kirja on ns. prekariaatin tilanteen analyysi. Melko hyvä sellainen, mutta vähintään yhtä tärkeä luettavaksi on Raija Julkusen tuore kirja 'Uuden työn paradoksit'. Työn prekarisoitumisen kirja näkee voimistuvana trendinä. Toimiakseen tässä ajassa vasemmistolaisten pitäisi pamfletin mukaan puolustaa työntekijöitä eikä työpaikkoja - kuten 'vanhan vasemmiston' väitetään tehneen.

Siltala on ilmeisesti ymmärtänyt vetoomuksen työntekijöiden (siis yksilöiden!) puolustamisesta uusliberalismin omimisena. Ajatus imartelee naiivilla tavalla uusliberalismia, mutta on täysin virheellinen. Yksilöiden puolustaminen merkitsee uusliberaaleille heidän omistusoikeuksiensa ja ansaintaoikeuksiensa puolustamista subventoimattomilla markkinoilla. Ajatus yleisestä vastikkeettomasta perustulosta, jota kirja esittää työmarkkinoiden ongelmien ratkaisuksi, olisi uusliberaaleille hirvittävää myrkkyä.

Eräässä mielessä kirjan keskeinen reformiesitys on paluuta Marxiin. Se nojaa filosofisesti tuotantoprosessien ja markkinoiden sosiaalisen luonteen tiedostamiseen, mikä oli Marxin sosiaalifilosofian perusta. Se edellyttää ihmisten tasa-arvoa ja keskinäistä solidaarisuutta. Libertanismi ja uusliberalismi nojaavat sen sijaan (vahvan!) yksilön täydelliseen itsensä omistukseen, joka takia hän ei ole kiitollisuudenvelassa kenellekään mistään.

General Intellect ansaitsee suuren kiitoksen kirjasta, joka haastaa paneutumaan työelämän muutoksiin entistä syvällisemmin. Jatkotyöskentelylle onkin paljon tilaa sekä sosiaalifilosofian tasolla että käytännön poliittisten avausten tasolla. Toivottavasti kirja kuluu ahkerasti sekä poliittisen vasemmiston toimijoiden että ay-ihmisten käsissä.