Huomioita puolustusmäärärahoista

Perjantaina 20.2. Stete oli järjestänyt hallituksen turvallisuuspoliittisen selonteon esittelytilaisuuden ja parlamentaarikkojen paneelikeskustelun selonteosta. Seuraavana päivänä eli lauantaina 21.2. luin puolustusministeri Jyri Häkämiehen Vieraskynä -kirjoituksen Helsingin Sanomista. Se oli otsikoitu ”Suomen puolustamista ei pidä altistaa suhdanteille”.

Steten parlamentaarikkopaneelia johti toimittaja Olli Ainola. Hänen avauskysymyksensä paneelille koski – eikä se ollut yllätys – puolustusmenojen tason mitoitusta. Hallitus, kuten kaikki jo tietänevät, esittää vuotuisten hinta- ja kustannusmuutosten kattamista täysimääräisesti sekä vuodesta 2011 alkaen myös puolustusbudjetin 2% vuosittaista korotusta. Selonteon lähetekeskustelussa oli jo käynyt ilmi, että oppositiopuolueet vastustavat yksimielisesti erityisesti vuoden 2011 jälkeen esitettyä korotusautomaattia. Hallituspuolueista Vihreät näyttävät myös haluavan jättää vuoden 2011 jälkeisen menokehityksen auki.

Mutta jos oppositio vastustaa määrärahaesitystä, niin sitäkin innokkaammin sitä kannattavat hallituksen pääpuolueet Kokoomus ja Keskusta. Rkp seisoo tanakasti Kokoomuksen ja Keskustan rinnalla. Näin puolustusmenojen lisäysten tasosta näyttää muodostuvan keskeisin – ja mahdollisesti ainoaksi jäävä - turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon liittyvä julkisuutta saava poliittinen debatti.

Etenkin Steten paneelilta olisin odottanut jotakin syvällisempää, mutta Stete oli pyytänyt paneelinsa puheenjohtajaksi toimittajan. Totta kai hän tarttui ”journalistisesti” herkullisimpaan ja helpoimpaan asiaan asiaan: hallituksen ja opposition väliseen erimielisyyteen.

Keskeisten hallituspuolueiden perustelun puolustusmäärärahojen korotusesitykselle Jyri Häkämies esittää Vieraskynä -kirjoituksessaan selvyydellä, joka ei jätä toivomisen varaa: ”Selonteossa esitetty rahoitustaso takaa Puolustusvoimille hallitun kehittämismallin ja nykytasoisen suorituskyvyn, jossa pidetään kiinni uskottavasta kansallisesta puolustuksesta, yleisestä asevelvollisuudesta ja koko maan puolustamisesta.” Jos koko rahoitusprogrammia ei panna toimeen, uskottava puolustuskyky vaarantuu, uhkailee Häkämies hallituksen puhemiehenä.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot (nykyinen on jo neljäs lajissaan) ovat tuottaneet merkillisen perinteen. Selotekojen lähtökohdaksi on omaksuttu ns. laaja turvallisuuskäsitys, joka listaa kaikki vähänkin ajateltavissa olevat turvallisuusuhkat pandemioista alkaen. Laajan turvallisuuskäsityksen pohjalta ei kuitenkaan tehdä mitään erityisiä johtopäätöksiä. Perinteen ainoa varsinainen johtopäätös on toistuvasti kiteytynyt turvallisuuspolitiikkamme luonnehdintaan ”sotilaallinen liittoutumattomuus ja uskottava puolustus”.

Näihin päiviin asti sotilaallinen liittoutumattomuus on esitetty varteenotettavimpana perusteluna vaatimukselle ylläpitää uskottavaa puolustusta. Olisikohan tällä kierroksella sellainen ”kätketty agenda”, jonka mukaan määrärahakorotuksista tinkimisen aletaan sitten tulkita merkitsevän väistämättä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta luopumista? Tähtääkö esitetty puolustusmäärärahojen ylimitoitettu korotusvaatimus itse asiassa Nato-jäsenyyden hyväksyttävyyden kasvattamiseen suuren yleisön keskuudessa?

Jos turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja tehtäisiin järkevästi, tehtäisiin ensinnäkin se uhkakuvien rajaus, että päätettäisiin tarkastella vain sellaisia uhkaskenaarioita, jotka voivat johtaa poliittisesti mobilisoidun väkivallan käyttöön, ja joihin meidän on kansakuntana reagoitava tavalla tai toisella mieluiten ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista, mutta tietysti myös niiden jo puhjettua.

Tällaisessa tarkastelussa luonnollinen lähtökohta olisi se kansainvälinen turvallisuusregiimi, johon maailman valtiot ovat sitoutuneet liittyessään YK:hon ja hyväksyessään itseään velvoittavaksi järjestön peruskirjan. Tämän turvallisuusregiimin säilyminen ja ylläpitäminen ovat luonnollisesti kaikkein tärkein asia Suomen oman kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta se merkitsee aktiivista YK-politiikkaa, johon sisältyy myös resurssivelvoitteita: aktiivisuutta kehitysyhteistyössä, aktiivisuutta kansainvälisessä ihmisoikeus- ja demokratiapolitiikassa, aktiivisuutta rauhanturvatoiminnassa ja kriisinhallinnassa (ennen kaikkea mielestäni siviili- mutta tietenkin myös sotilaallisessa kriisinhallinnassa).

60-80-luvuilla turvallisuuspolitiikka miellettiin ensisijaisesti ulkopolitiikaksi, täsmällisemmin sanottuna hyvin hoidetuksi idänpolitiikaksi. Juuri poliittiset keinot olivat niitä, joiden katsottiin eniten vaikuttavan maahamme kohdistuvan sotilaallisen uhan minimoimiseen. Aseelliseen puolustukseen (ja pelotteeseen) ei siinä tarkoituksessa juurikaan uskottu. Sen ajan parlamentaariset puolustuskomiteat totesivat toinen toisensa jälkeen, että kohdistettua suurvallan hyökkäystä Suomi ei pystyisi torjumaan. Samalla kuitenkin aina todettiin sellaisen hyökkäyksen todennäköisyys vähäiseksi.

Noiden vuosien jälkeen Suomeen kohdistettavan hyökkäyksen todennäköisyys on entisestään vähentynyt, mutta hallitusten turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa on kerta toisensa jälkeen vannottu uskottavan puolustuksen nimiin. Siihen sisältyy implisiittisesti – eli julki lausumattomana olettamuksena – että uhka on todellinen. Tai sitten uskottavan puolustuksen retoriikkaa pidetään yllä joistakin aivan muista syistä?

Jotkut vertaavat maanpuolustusta mielellään vakuutukseen. Vertaus on sikäli ontuva – itse asiassa täysin mahdoton - että vakuutustoiminnassa kustannukset juuri riskin yhteen vakuutettuun kohdistuvan vähäisen todennäköisyyden takia jakautuvat varsin kohtuullisina suurelle joukolle vakuutuksen ottajia. Kansallisen uskottavan puolustuksen ”vakuutusmaksun” maksajia on vain yksi. Ruotsalaiset ovat arvioineet maahansa kohdistuvan sotilaallisen hyökkäyksen uhan lähes olemattomaksi ja varustavat asevoimiaan lähinnä vain kriisinhallintatehtäviin. Meillä tuntuu ajateltavan, että vaikka riski on olematon, niin silti otetaan ja – maksetaan - täysturvavakuutus. Ajatuksenkulku on surkuhupaisa. Varsinkin kun tosiasiaksi jää, kuten 60-80-luvuillakin, että kohdistettua suurvallan hyökkäystä Suomi ei kuitenkaan pystyisi torjumaan.

Vakava toiveeni onkin, että turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen laadinnassa siirryttäisiin rehelliseen ja realistisesti tämän päivän maailman tosiasiat huomioon ottavaan poliittiseen analyysiin ja irtauduttaisiin pelkästään puolustusvoimiin kiinnittyvästä voimapoliittisesta mystiikasta.

Minusta suurin ongelma ei ole, että tuon mystiikan ylläpitäminen tulee valtiontaloudelle kalliiksi. Ongelmallisempaa on, että se on tyhmistyttävää ja siksi häpeällistä.