Kirjoitin toukokuun Ydin-lehteen kolumnin otsikolla Ajatusluutumista uudelleenmäärittelyyn. Kirjoitin jutun silloin vasta tulossa olevan 'Kapitalismi 2009' tapahtuman inspiroimana. Sen jälkeen ilmestyi EVA:n kyselytutkimukseen perustuva raportti Kapitalismi käräjillä ja heti kohta sen jälkeen Helsingin Sanomien uuden Teema-aikakauslehden kapitalismille omistettu numero Rahan mahdin tulevaisuus. Nämä julkaisut antoivat minulle aiheen kirjoittaa laajahko blogi otsikolla Kapitalismi, sosialismi ja demokratia.

* * *

Hiljattain on ilmestynyt kaksi mielenkiintoista kapitalismiin keskittyvää julkaisua. Ensin tuli EVA:n kyselytutkimukseen perustuva raportti Kapitalismi käräjillä ja heti kohta sen perään Helsingin Sanomien uuden Teema -aikakauslehden kapitalismille omistettu numero 2/2009 Rahan mahdin tulevaisuus. Globaali talouskriisi on nostanut puheen kapitalismista ajankohtaiseksi, mutta mitä on kapitalismi?

Molemmissa yllä mainituissa julkaisuissa on itsestään selvänä perusolettamuksena, että kapitalismi ja markkinatalous ovat synonyymisia sanoja, että ne viittaavat samaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Olen tämän laajalle levinneen kielellisen käytännön tarkoituksenmukaisuudesta eri mieltä. Kapitalismi ja markkinatalous on syytä nähdä eri asioina.

Hieman helpompi olisi olla samaa mieltä HS:n Teemassa kirjoittavan Kaarlo Jännärin kanssa, joka määrittelee, että ”kapitalismi on tuotantovälineiden yksityiseen omistukseen perustuva talousjärjestelmä”. En kuitenkaan ole tähänkään kapitalismi -käsitteen määrittelyyn tyytyväinen, vaikka se onkin ollut vallitseva erityisesti työväenliikkeen piirissä jo puolitoista vuosisataa.

Sosialistisen (siis myös, ja itse asiassa aivan erityisesti, sosiaalidemokraattisen) työväenliikkeen ideologisessa diskurssissa kapitalismin vaihtoehto on ollut sosialismi. Sosialismi on tuossa diskurssissa määritelty talousjärjestelmäksi, jossa tuotantovälineet ovat yhteisessä omistuksessa. Sivuutan tässä sen, että jollekin pienelle osalle sosialistista liikettä 'yhteinen omistus' ja siis sosialismi järjestelmänä on saattanut tarkoittaa jotakin muutakin kuin valtion omistusta ja suunnitelmataloutta. Useimmille se kuitenkin on tarkoittanut juuri sitä. Se, että asia nähtiin vuosikymmenien ajan siten, johtui paljolti Neuvostoliitosta.

Työväenliikkeen diskurssissa kapitalismi ja sosialismi määriteltiin toistensa avulla: olevana ja tulevana yhteiskunnallisena järjestyksenä. Tämä hahmotus syntyi 1800-luvun loppupuolella ja vakiintui ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kun maailmansodan jälkeen syntyi Neuvostovenäjä, se herätti aluksi paljon toiveita niissäkin työväenliikkeen piireissä, jotka torjuivat ideologisesti neuvostokommunismin sen väkivaltaisen diktatuurin takia. Myöhemmin 30-luvulla kun länsieurooppalaisen työväenliikkeen piirissä alettiin olla yhä kriittisempiä Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, sen piirissä ei kuitenkaan ollut enää sen paremmin intellektuaalista kuin poliittistakaan voimaa asettaa kyseenalaiseksi Neuvostoliiton talousjärjestelmän sosialistisuutta. Intellektuaalisen ja poliittisen voiman puute esti myös arvioimasta uudelleen Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen ennen ensimmäistä maailmansotaa kanonisoituun asemaan kohottamaa Karl Kautskyn marxismia. Juuri se teki mahdottomaksi olla pitämättä Neuvostoliittoa sosialistisena valtiona.

Neuvostoliitto kohosi näin ylläpitämään kielellistä hegemoniaa kapitalismin ja sosialismin käsitteiden suhteen. Että tuo hegemonia haluttiin lännessä aika ajoin kyseenalaistaa, ilmeni huvittavalla tavalla Neuvostoliiton luomassa defensiivisessä käsitteessä 'reaalisosialismi'. Siihenhän sisältyi kätketysti ajatus: kritisoikaa te vain ja asettakaa meidän sosialismimme kyseenalaiseksi, se kuitenkin on reaalisesti olemassa olevaa sosialismia.

Porvarilliselle maailmalle Neuvostoliiton hegemonia sosialismin ja kapitalismin käsitteiden suhteen oli kuin taivaan lahja. Sehän yksinkertaisti mainiosti asiat: 'Katsokaa! Sosialismia on se, mitä on Neuvostoliitossa. Sitäkö te haluatte? Niin, ja mitä sitten kapitalismiin tulee, sehän tarkoittaa vain tätä meidän toimivaa markkinatalousjärjestelmäämme. Onko sille muka olemassa järjellinen vaihtoehto?'

Kaikkina kylmän sodan vuosina sosialismi ja kapitalismi olivatkin Länsi-Euroopan työväenliikkeelle mahoja käsitteitä. Sosialismi oli muuttunut päämääränä mahdottomaksi ja kapitalismi markkinatalous -käsitteen totalisoivana synonyymina oli muuttunut yhteiskunnalliseen kritiikkiin kelpaamattomaksi. Suomessa 70-luvun romanttinen uusstalinismi uusinsi ja aktivoi Neuvostoliiton kielihegemoniaa. Kun myöhemmin kapitalismin käsitettä on – meillä ja muualla - yritetty ottaa kritiikin käyttöön, se on täytynyt tehdä keksimällä sellaisia keinotekoisia sanoja kuin turbokapitalismi tai kova kapitalismi.

Kannattaa kuitenkin panna merkille, että nämä uudissanat - turbokapitalismi ja kova kapitalismi - ovat pejoratiivisia ilmaisuja, eli negatiivisesti arvottavia, muidenkin kuin vasemmistolaisten suussa. Eurooppalaisen työväenliikkeen historiallisessa diskurssissa kapitalismi sanaan on jo sinänsä aina sisältynyt pejoratiivinen konnotaatio, vaikka sanan onkin ymmärretty viittaavan 'tieteellisen objektiivisesti' olemassa olevaan markkinatalousjärjestelmään. Pahaksi mielletty kapitalismi on haluttu korvata hyvällä sosialismilla.

Jos kapitalismi on kulttuuri, niin kenen?

HS:n Teemaan sisältyy Juhana Rossin mainio juttu Ahneuden evankeliumi, joka palauttaa mieleen Oliver Stonen nerokkaan elokuvan vuodelta 1987 Wall Street – rahan ja vallan katu. Rossi ei tietoisesti yritäkään määritellä kapitalismin käsitettä, mutta hänen juttunsa antaa aiheen pohtia kahta mahdollista määritelmää. Ensinnäkin, tarkoitetaanko kapitalismilla erityisesti juuri rahamarkkinoita ja niihin liittyviä ilmiöitä kuten investointipankkeja ja pörssiä? Rossi varmaankin vastaisi, että ne ovat kyllä kapitalismin, ts. kapitalistisen talousjärjestelmän, kova ydin, mutta käsite kapitalismi sinänsä viittaa talousjärjestelmään laajemmin.

Toinen mahdollinen kapitalismin määritelmä nousee Rossin jutun otsikosta Ahneuden evankeliumi. Oleellista nykyisen kriisin kannalta on, toteaa Rossi, että elokuvassa suursijoittaja Gordon Gekkon puheessa (joka on lainattu kokonaisuudessaan jutun kainaloon) määriteltiin lyhyesti se kapitalismi, jota sovellettiin 70-luvulta alkaen aluksi Wall Streetilla ja lopulta suurimmassa osassa maailmaa: ”Ahneus on hyvästä. Vain omistajien rikastuminen on tärkeää. Ne, jotka eivät pärjää kilpailussa, eliminoidaan.”

Rossi ei ehkä itsekään huomannut, että hän tuli näin määritelleeksi kapitalismin kulttuuriksi. Jos hän olisi halunnut pitää kiinni siitä, että kapitalismi on talousjärjestelmä, hän olisi kirjoittanut siinä vallan ottaneesta kulttuurista. Hän ei olisi sanonut, että Gekko puheessaan määritteli kapitalismin.

Mutta ehkä Gekko todella tekikin juuri niin? Ehkä meidän kaikkien pitäisi tehdä niin? Eli määritellä kapitalismi kulttuuriksi. Jos kapitalismi on kulttuuri, niin kenen kulttuuri se on ja minkälainen? Gekkon vastaus olisi (ja olisi kaiketi Rossinkin, jos hän lähtisi mukaan tähän ajatusleikkiin), että se on varsinkin pörssissä ja sijoittajien keskuudessa, mutta laajemminkin talouselämän piirissä vallitseva kulttuuri. Näin nähtynä talouselämässä vallitseva kulttuuri on jotakin sellaista, jonka luovat talouselämässä toimivat ihmiset. Kyse siis olisi talouselämän 'sisäisestä' kulttuurista.

Tämän suuntaisella ajattelulla on arvovaltainen edeltäjä. Max Weberistä voidaan nimittäin sanoa, että hän oli kielellisessä käytännössään ambivalentti. Kapitalismi oli hänelle sekä talousjärjestelmä että sen perustana oleva kulttuuri. Gordon Gekko ja Max Weber näkivät kapitalismin sankarihahmon kuitenkin oleellisesti eri tavoin. Gekkolle se oli ahne ja häikäilemätön sijoittaja, jonka sinänsä kyseenalaisesta moraalista kaikki kuitenkin lopulta hyötyvät. Weberille se oli ahkera, tarkka ja säästäväinen omistaja-yrittäjä. Häntä ohjaa yrityksensä johtamisessa uskonnollinen velvollisuudentunto, jonka vuoksi hän toimii rehellisesti lähiyhteisönsä ja siten myös laajemman yhteiskunnan hyödyksi. Gekkon kapitalismi ja Weberin kapitalismi ovat kuin eri planeetoilta - ja käytännössä myös eri 'aggregaatti -tasoilla'. Gekko puhuu sijoittajien kulttuurista, Weber puhuu yrittäjien kulttuurista.

Oleellista on kuitenkin, että molemmat puhuvat talouselämän 'sisäisistä' kulttuureista. Jos sen sijaan määritellään - kuten minusta olisi oikein - että kapitalismia on sellainen poliittinen kulttuuri, joka suosii pääoman omistajien ja pääomalogiikan ylivaltaa demokratian ja ihmisten sosiaalisen tasa-arvon kustannuksella, niin silloin ei enää puhuta talouselämän 'sisäisestä' kulttuurista vaan yhteiskunnassa vallitsevasta kulttuurista laajemmassa katsannossa.

Tämä on tietysti irrottautumista työväenliikkeen aikanaan vahvasti kanonisoimista marxilaisista määrittelyistä. Mutta jos kapitalismin ja sosialismin käsitteet ovat työväenliikkeen kannalta olleet mahoja käsitteitä jo koko kylmän sodan ja sen jälkeisenkin ajan – kuusi vuosikymmentä - niin eikö viimeistään nyt ole korkea aika ottaa uuteen tarkasteluun nämä ideologisesti niin keskeiset käsitteet?

Jos kapitalismi on kulttuuri, niin onko sitä sosialismikin?

Neuvostoliiton kuolema viimeistään teki viimeisellekin länsieurooppalaiselle sosialistille selväksi, että sosialismi kaiken tuotannollisen pääoman valtio-omistuksena ja valtiojohtoisena suunnitelmataloutena on siirtynyt epäonnistuneiden historiallisten kokeilujen 'roskatynnyriin'. Markkinatalouden määritteleminen 'sosialismin' avulla kapitalismiksi on yksinkertaisesti kornia. Ja samaa voidaan sanoa myös markkinatalouden määrittelemisestä kapitalismiksi feodalismin avulla. Euroopan historiaa pitää kirjoittaa tältä osin uudelleen: feodalismia ei seurannut talousjärjestelmänä kapitalismi vaan markkinatalous. On kokonaan eri asia, että Euroopan poliittinen kulttuuri on ollut valtaosan aikaa rajusti kapitalistista siinä merkityksessä, että se on suosinut pääoman omistajien ja pääomalogiikan ylivaltaa.

Tämän jutun otsikko on sama kuin Joseph Schumpeterin vuonna 1942 ilmestyneellä kirjalla Capitalism, Socialism and Democracy. Teema -jutussaan Kuinka kapitalismi tuhoaa ja luo Jouni Tikkanen toteaa Schumpeterin olleen jo tuon kuuluisan kirjan ilmestyessä auttamattomasti vanhanaikainen kun hän uskoi, ettei talouden toimintaan pidä puuttua. Tällä Tikkanen tarkoittaa sitä, että 30-luvun lama teki kaikissa teollisuusmaissa julkisen vallan keynesiläisestä talouspolitiikasta hovikelpoisen. Hän haluaa kuitenkin juuri Schumpeterin ajatuksin tarjota lohtua tämän päivän talouskriisissä tuskaileville, sillä Schumpeterin ”käsitys luovasta tuhosta on on nyt ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan”. Tikkasen viesti ei ole aivan kristallin kirkas, mutta ehkä sen voi tulkita seuraavasti – ja se kuvastaa samalla koko HS:n kapitalismille omistetun Teema -lehden läpäisevää henkeä: 'Olkaa rauhallisia, sillä kapitalismi (nyt merkityksessä mahdollisimman sääntelemätön markkinatalous) korjaa kyllä itse itsensä tämänkin kriisin läpi; tosin siihen tarvitaan taas hieman julkisen vallan keynesiläistä apua.'

Mutta ne, jotka ovat perehtyneet John Maynard Keynesin ajatteluun syvällisemmin tietävät, että Keynes ei ollut ensisijaisesti huolestunut 'kapitalismin' pelastamisesta sitä uhkaavalta 'sosialismilta'. He tietävät myös, että Keynes ei ollut kiinnostunut vain taloussyklien talousjärjestelmälle aiheuttamien haittavaikutusten torjumisesta. Hänen perimmäinen huolensa kohdistui siihen, minkälaisilla pelisäännöillä toimien moderni teollisuusyhteiskunta, jossa talous on noussut niin keskeiseen ja ratkaisevaan asemaan, turvaa kaikille jäsenilleen aineelliset edellytykset elää onnellista elämää. Keynes rakensi pelisääntöjä ja instituutioita, jotka edistäisivät täystyöllisyyttä ja mahdollisimman tasaista tulonjakoa sekä kaikille koulutuksen ja sosiaaliturvan. Keynesin hyvinvointiajattelu oli myös globaalia jo aikana, jolloin kukaan ei vielä puhunut globalisaatiosta. Keynes ei ollut vain ekonomisti, eikä hän ollut vain talouspoliitikko. Hän oli näkijä ja yhteiskuntateoreetikko, jonka ajattelu kulki paljolti samoja ratoja kuin hänen aikalaisensa Karl Polanyin, joka kuitenkaan ei koskaan saanut samanlaista vaikutusvaltaista poliittisen neuvonantajan asemaa kuin Keynes.

Karl Polanyin vuonna 1944 ilmestynyt pääteos The Great Transformation on muutama kuukausi sitten ilmestynyt suomennoksena nimellä Suuri murros. Sen analyysin modernisaation kulusta voi tiivistää seuraavasti. Teollistuminen ja kaupan lisääntyminen tuottivat vähitellen markkinayhteiskunnan, jota Polanyi kutsuu myös saatanalliseksi myllyksi. Markkinayhteiskunnan leimallisin piirre oli, että samalla kun yhä suurempi määrä ihmisiä tuli suoranaisesti riippuvaisiksi markkinoista, markkinat kuviteltiin itsesäätöisiksi. Polanyi toisin sanoen kutsui markkinayhteiskunnaksi sellaista yhteiskuntaa, jossa vallitsevan poliittisen kulttuurin mukaan julkinen valta ei saa millään tavoin puuttua markkinoiden toimintaan. Puhdas markkinayhteiskunta tukehtui kuitenkin omaan mahdottomuuteensa jo kauan ennen keynesiläisyyden aikoja. Julkisen vallan oli pakko eräänlaisena yhteiskunnan itsepuolustuksena ottaa vastuulleen joitakin myöhemmin hyvinvointipalveluiksi kutsuttuja tehtäviä, aluksi jonkinasteisen köyhäinhoidon.

Suuri murros on siis kertomus markkinauskon hybriksestä ja nemesiksestä, uhosta ja tuhosta. Se on viisas ja historiallisesti valaiseva kertomus, joka vakuuttaa kenet tahansa siitä, että politiikka ja talous eivät voi olla toisistaan erillään pidettäviä yhteiskunnan sfäärejä. Ja jos ne on nähtävä toisiinsa liittyvinä, niitä ei voida nähdä niin päin, että talous määrää politiikkaa. Vaikutussuunnan täytyy olla päinvastainen. Politiikan on luotava puitteet ja pelisäännöt taloudelliselle toiminnalle.

Keynesiä ja Polanyitä ei yleensä pidetä sosialisteina. Keynesiähän itse asiassa mainostetaan liberaalina, joka pelasti kapitalismin. Polanyin suhteen julkisuus on ollut varovaisempi lyödessään ideologisia leimoja. Mutta voitaisiinko Keynesiä ja Polanyitä pitää sosialisteina? Vastaus riippuu ratkaisevasti siitä, mitä tarkoitamme sosialismilla.

Sosialismi tuotantovälineiden valtiollisena omistuksena ja suunnitelmataloutena on kuollut, ja juuri siksi sosialismista tuli poliittiselle vasemmistolle maho käsite; ja sellaisena se on säilynyt meidän päiviimme. Mutta jos sosialismi ei olekaan tavoitellun talous- ja yhteiskuntajärjestelmän nimi, vaan poliittinen filosofia? Voidaanko sosialismi herättää henkiin siinä muodossa? Mikä olisi sosialistisen poliittisen filosofian ydin?

Vastuu sosialismin palauttamisesta politiikkaan on vasemmistolla

On totta, että Karl Marx antoi paljon aihetta puhua sosialismista talousjärjestelmänä, jossa tuotantovälineet ovat kollektiivisessa omistuksessa, mutta häneltä löytyy myös paljon – perimmältään moraalifilosofisia – perusteluja sille, miksi hänen ajatuksensa kulkivat siihen suuntaan. Ennen kaikkea hän näki selvästi tuotannon ja markkinoiden sosiaalisen luonteen, ihmisten kiinteän ja peruuttamattoman riippuvuuden toisistaan, mitä kehitys hänen aikojensa jälkeen on vain lisännyt. Tältä pohjalta hänen oli luontevaa nähdä, että talouden moraalinen omistajuus tulee mieltää yhteiseksi. Liberalismin politiikassa yksityinen juridinen omistusoikeus ja siihen liittyvät valtaoikeudet oli nostettu keskeisiksi, pyhiksi ja loukkaamattomiksi arvoiksi, mikä oli johtamassa luokkayhteiskuntaan, työvoiman riistoon ja lisääntyvään sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Marxinkin ajattelusta löytyy siis sosialismi, joka on filosofinen reaktio liberalismia vastaan ja ylittää sen.

Keynesin ja Polanyin moraalinen ja poliittinen eetos ei juurikaan poikkea Marxin eetoksesta. He eivät kuitenkaan ehdota Marxin tavoin yksityisen omistusoikeuden kumoamista. Heidän ehdotuksensa talouden ja politiikan raja-aidan kaatamisesta perustuu kuitenkin vahvasti talouden moraalisen omistajuuden mieltämiseen yhteiskunnalliseksi, yhteiseksi. Juuri siksi yhteiskunnalla on oikeus asettaa taloudelliselle toiminnalle pelisäännöt. Juuri siksi julkisella vallalla on oikeus verottaa ja luoda näin koottavien resurssien avulla hyvinvointipalveluja ja sosiaaliturva. Juuri siksi ammattiyhdistysliikkeellä on oltava täysi toimintavapaus ja sopimisoikeus. Ja koska koulutettujen ja sosiaalisesti tasa-arvoisten ihmisten yhteiskunta on myös tuotannollisesti tehokkaampi, sen tavoittelu on viisasta. Tämä on sosialistista ajattelua, joka ei tarraudu yksityisen juridisen omistusoikeuden fetissiin. Se on nykyaikaista ajattelua, joka palauttaa eurooppalaiselle sosialistiselle liikkeelle omanarvon tunnon, sillä se tekee sosialismin demokraattisessa politiikassa toimivaksi.

Jo edellä mainittu Juhana Rossi on kirjoittanut HS Teemaan toisenkin artikkelin otsikolla Pehmenee muttei häviä. Rossi tarkoittaa 'kapitalismia' ja kilpailutaloutta. Hän perustelee – mielestäni hieman naiivisti – kapitalismin välttämättömyyttä sillä, että ”ihmiset haluavat maanisesti saada kokoon enemmän”. Aivan yhtä naiivia ei ole Rossin pohdiskelu siitä, että ihmiset tavoittelevat mahdollisimman hyvää statusta. Henkilökohtaista varallisuutta suuresti arvostavassa yhteiskunnassa statuksen tavoittelu ja rikkauksien tavoittelu tietysti liittyvätkin yhteen. On kuitenkin helppo kuvitella kulttuuri, jossa tämä kytkentä ei ole yhtä ilmeinen.

Rossin sanoma tuntuu olevan, että johtuen primitiivisellä ja perustavalla tavalla ihmisluonnosta, kapitalismi (kilpailutalouden merkityksessä) on jotakin ikuista. Se vaatii nyt vain rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja koko järjestelmän vaarantavan riskinoton mahdollisuuden eliminoimista. Rossi ei varmastikaan ole kokonaan väärässä. Silti kannattaa miettiä joitakin yksityiskohtia. Kuuluisa itävaltalais-englantilainen taloustieteilijä Friedrich Hayek, joka muuten on yksi uusliberalismin keskeisiä oppi-isiä, määrittelee markkinatalouden taloudeksi joka perusuu erillisiin omaisuuksiin. Tuota määritelmää sopii verrata edellä mainittuun Kaarlo Jännärin määritelmään, jonka mukaan kapitalismi on tuotantovälineiden yksityiseen omistukseen perustuva järjestelmä.

On varmasti realistista nähdä markkinatalous taloudeksi, joka perustuu erillisiin omaisuuksiin. On varmasti myös realistista nähdä, että markkinatalous on tullut siinä merkityksessä jäädäkseen. Kuinka viisasta sen sijaan on puhua osakkeenomistajista yritysten omistajina, on kyseenalaista. Useimmiten he ovat vain sijoittajia. Yrityksen pääoman omistaa yritys, juridinen henkilö. Jos talouden tehtäväksi Keynesin ja Polanyin tavoin nähdään palvella yhteiskuntaa, on luonnollista että yrityksille ja kaikille talouden piirissä toimiville laaditaan reilua peliä ylläpitävät pelisäännöt. Tässä katsannossa jokaista yritystä on myös helppo tarkastella toimijana, jolla on monia intressejä, joiden intressien ja etujen vuoksi yritykset itse asiassa ovat olemassa: mm. sijoittajat, muut rahoittajat, henkilöstö, asiakkaat, paikallishallinto ja valtio, joista kaksi viimeksi mainittua edustavat julkista valtaa ja siten yleisiä yhteiskunnallisia intressejä. Tässä katsannossa on helppo nähdä, että markkinat toimiakseen tehokkaasti tarvitsevat tehokkaan kilpailua edistävän lainsäädännön ja sen tehokaan valvonnan. Miten tämän näkemistavan tulisi vaikuttaa yritysten hallinnon ja johtamisen rakenteisiin, sen jätän lukijan pohdittavaksi. Saksalaisessa yrityslainsäädännössä on toteutettu paljon ns. myötämääräämistä. Mutta yritysmuotoja sinänsä tuskin tarvitsee pakottaa samaan muottiin.

Mikä on tämän pitkän tarkastelun johtopäätös? Se ei kohdistu yksityiskohtiin. Se on yleinen ja koskee diskursiivista ajattelua. Vasemmiston kannalta on välttämätöntä, että kapitalismin ja markkinatalouden käsitteet pidetään erillään. Vasemmistolla ei ole mitään syytä vastustaa markkinataloutta. Sen sijaan sillä on kaikki syyt vastustaa kapitalismia.

Vasemmiston on määriteltävä kapitalismi poliittiseksi kulttuuriksi, joka suosii pääoman omistajia ja pääomalogiikkaa demokratian ja ihmisten sosiaalisen tasa-arvon kustannuksella. Vasemmiston on myös määriteltävä uudelleen sosialismi poliittiseksi filosofiaksi, joka ylittää liberalismin ja seuraa sitä luonnollisesti yhteiskunnallisten olojen kehittyessä. Se ei ole yhteisomistukseen perustuva valtiojohtoinen byrokraattinen suunnitelmatalous, vaan poliittinen filosofia, joka ottaen huomioon ihmisten kaiken elämän yhä sosiaalisemman luonteen ja ihmisten peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden, edellyttää että markkinatalous ja sen pelisäännöt siinä missä kaikki muutkin ihmisten yhteisöllisen elämän alueet kuuluvat yhteiskunnan demokraattisen ohjauksen piiriin.

Kun peräänkuulutan vasemmistolta näitä uudelleen määrittelyjä, en välttämättä tarkoita yksinomaan puoluepoliittista vasemmistoa, vaan intellektuaalista ja historiallista vasemmistoa, jonka edustajia on muissakin kuin vasemmistopuolueissa.

Paluu tylsään pankkitoimintaan vähentää kapitalismia

EVA:n tutkimusraportti Kapitalismi käräjillä ja HS:n Teema kapitalismista Rahan mahdin tulevaisuus kannattaa lukea siten, että pitää nämä uudelleen määrittelyt mielessään. Vakuutan, että lukukokemus on antoisa. Kapitalismi -sana uudelleen määriteltynäkin sopii moneen kohtaan, jossa sitä on näissä kahdessa julkaisussa käytetty, mutta useaan kohtaan se ei sovi. Niissä kohdissa kapitalismi sanan voi vaivatta korvata sanoilla markkinatalous tai talous. Rurik Holm kirjoittaa entisen maatalousyhteiskunnan pakkosolidaarisuudesta, jossa perheen miespuolinen pää käytti despoottista valtaa. ”Tästä kaikesta kapitalismi on vapauttanut tai vapauttamassa ihmiskunnan.” Tuossa kohdassa minä olisin Rurik Holmin asemassa käyttänyt kapitalismin käsitteen sijaan käsitettä modernisaatio.

Teivo Teivaisen erinomaisen viisaassa jutussa Kapitalismi ja demokratian mahdollisuus lähestytään enemmän kuin muissa Teeman jutuissa kapitalismi -käsitteen sitä ymmärtämistapaa, jota itse edustan ja ehdotan tässä jutussani. Ratkaiseva askel kapitalismin ja markkinatalouden käsitteiden erottamiseksi jää kuitenkin Teivaiseltakin tekemättä.

Pekka Mykkäsen mainiossa jutussa Paul Krugmanista kapitalismi sana ei taida esiintyäkään kuin kerran. Mykkänen siteeraa Krugmania, joka sanoo, että nyt on lisättävä rahoitusmarkkinoiden läpinäkyvyyttä ja sääntelyä järjestelmäriskien eliminoimiseksi. Krugman kutsuu sitä välttämättömäksi paluuksi tylsään pankkitoimintaan. ”Kapitalismin keskeistä luonnetta se ei juuri muuta, mutta kyse on toisenlaisesta taloudesta: vähemmän seikkailukertomuksia, vähemmän huikean rikkaita ihmisiä; silti se on markkinataloutta.” Krugmanin asemassa minä olisin sanonut, että muutos tylsään pankkitoimintaan todellakin muuttaa rajusti markkinataloutta: se vähentää merkittävästi sen kapitalistista luonnetta.

Näitä ajatuskokeita sanoja vaihtamalla voi tehdä melkein joka jutun kohdalla. Kun Janne Virkkunen pääkirjoituksessaan Valtio tulee takaisin käyttää käsitteitä kova kapitalismi ja kvartaalikapitalismi, ilmaisut voi toki jättää silleen, mutta voi ne myös mielessään korvata vain sanalla kapitalismi. Virkkunen lopettaa profeetallisesti: ”Finanssikriisin jälkeen ihmisluontoon kuuluva ahneus painuu pinnan alle tullakseen pintaan olosuhteiden jälleen kerran muututtua – ikävä kyllä.” Jos vasemmisto kykenee diskurssinsa muutokseen ja kykenee nostamaan uusitun diskurssinsa edes osassa yhteiskuntaa hegemoniseen asemaan, Virkkusen profetia voi jäädä toteutumatta.

Mitä taas EVA:n kapitalismia käsittelevään kyselytutkimusraporttiin tulee, niin johtuen kapitalismi -käsitteen epämääräisyydestä, vastausjakaumilla ei ole kovin suurta arvoa eikä mielenkiintoa. Raportti kannattaa silti lukea; sekin antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Jos kapitalismin ja markkinatalouden käsitteet olisi tutkimusta varten eriytetty ja esitetty tutkimusotoksen vastaajille, niin kysymykset eivät olisi voineet olla sellaisia kuin ne olivat, ja vastaukset olisivat olleet kovin toisenlaisia kuin nyt annetut. Sellaisia kysymyksiä EVA ei kuitenkaan suin surminkaan haluaisi tehdä, sillä EVAhan ei puolusta kapitalismia vain markkinataloutena, vaan ennen kaikkea poliittisena kulttuurina, joka haluaa pitää demokraattisen politiikan taloudesta erillään.