En liene kovin kaukana totuudesta uskoessani, että sanan 'lännettyminen' keksi Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen. Hän joka tapauksessa on viljellyt tuota sanaa ahkerasti kirjoituksissaan. Hänelle sanaan sisältyy positiivinen arvolataus: on hyvä, että 'lännetymme', emmekä ole vielä kaikissa suhteissa tarpeeksi 'lännettyneitä'.

Jos olisin tutkivampi journalisti, kaivaisin esiin vuosiluvun, jolloin sana 'lännettyminen' ilmestyi mediaan; vuosiluvut ovat usein paljon puhuvia. Tässä tyydyn sanan genesiksen (eli syntyhistorian) ideologiseen rekonstruktioon. Se on tietysti arvailua, muttei siksi välttämättä kokonaan hakuammuntaa. Sanon muutaman sanan myös eräistä ajankohtaisista pyrkimyksistä, jotka perustuvat 'lännettymisen' filosofiaan.

Sanan 'lännettyminen' takana on sana 'suomettuminen'. Sen keksi saksalainen sanomalehti, olisikohan ollut Süddeutsche Zeitung? En senkään suhteen jaksa vaivautua kaivamaan esiin keksinnön vuosilukua, eiköhän se ollut joskus 80-luvun alkupuolella.

WSOY:n Iso tietosanakirja (1997) toteaa, että saksalaista Finlandisierung sanaa ja englantilaista Finlandization sanaa käytettiin varsinkin ennen suurvaltasuhteiden paranemista ja Euroopan poliittisen tilanteen muutosta 1980-luvun lopulla. Sillä pyrittiin kuvaamaan negatiivissävyisesti länsieurooppalaisten valtioiden itsenäisen poliittisen päätöksenteon kaventumista ja niiden liukumista Neuvostoliiton valtapiiriin.

Iso tietosanakirja toteaa kuitenkin edelleen – epäjohdonmukaisesti! - että suomettumisen käsite yleistyi länsimaissa 60-70-lukujen vaihteessa, jolloin Suomen ulkopoliittisen aktiivisuuden nähtiin palvelevan Neuvostoliiton tarkoitusperiä. Suomen diplomatian ja erityisesti presidentti Kekkosen aktiivisuutta ETY-kokouksen aikaansaamiseksi toki epäiltiin Länsi-Euroopan lehdistössä juuri mainitusta synnistä, mutta käytettiinkö jo silloin 'suomettumisen' käsitettä? En muista, mutta epäilen, että WSOY:n tietosanakirjatoimittaja on tässä syyllistynyt sanan anakronistiseen käyttöön.

Niin tai näin, Finlandisierung sanalla eräät piirit Euroopassa ja erityisesti Saksassa halusivat varoittaa länsieurooppalaisia valtioita liiallisesta ulkopoliittisesta myöntyvyydestä Neuvostoliittoa kohtaan. Taustalla lienee ollut ennen kaikkea vastenmielisyys Willy Brandtin liittokansleriaikanaan (1969 – 1974) aloittamaa ja SPD sittemmin jatkamaa ns. uutta idänpolitiikkaa kohtaan. Nykyisin poliittisen historiankirjoituksen mainstream on jo kallistunut vahvasti sille kannalle, että sekä Suomen rauhanpoliittinen aktiivisuus ETY-prosessissa ja myös maamme naapuriystävyyteen perustuva ulkopolitiikka että Saksan ns. uusi ulkopolitiikka olivat menestystarinoita.

Jotkut – muistaakseni presidentti Kekkonenkin ETY-kokouksen 10-vuotisjuhlassa – yrittivät sittemmin vääntää sanan Finlandisierung etumerkin positiiviseksi. Se oli tietysti tuhoon tuomittu yritys, vaikka Finlandisierungilla pelottelijat olivatkin joutumassa häpeään.

Suomalaisen keskustelun kannalta paljon oleellisempaa kuin Finlandisierung sanan kansainvälinen (lähinnä kuitenkin saksalainen) ja kansainvälis-poliittinen käyttö, on kuitenkin ollut sanan 'suomettuminen' sisäpoliittinen – tai pikemminkin Suomen sisäpoliittista ilmapiiriä ja poliittista kulttuuria luonnehtiva – käyttö.

WSOY:n tietosanakirjatoimittajan ansioksi on sanottava, että hän hakusanan 'suomettuminen' kohdalla tuo esiin sanan tämänkin merkityksen: ”Suomessa Neuvostoliiton myötäilyn on katsottu vaikuttaneen sisäpolitiikkaan ja kotimaiseen mielipiteenmuodostukseen (ns. itsesensuuri).”
Vain itsesensuuriin viittaaminen suomettumisen yhteydessä on kuitenkin eufemismi. Ensinnäkin tietty määrä itsesensuuria tai itsehillintää oli (ja on itse asiassa aina) paikallaan. Kun sodan jälkeen Suomen uudelle ystävyyspolitiikalle entisen vihollisen kanssa oli laskettu perusta, presidentti Paasikivi vetosi lehdistöön ja varoitti särkemästä ikkunoita. Paasikivi siis pyysi harjoittamaan itsesensuuria.

Seuraavat viisikymmentä vuotta Suomen lehdistö joutui totalitaristisesti hallitun Neuvostoliiton naapurimaassa tasapainoilemaan perustellun naapuria koskevan tiedonintressin tyydyttämisen ja järkevän itsehillinnän välillä. Se ei tietenkään ollut aina helppoa, koska oman poliittisen kulttuurinsa luonteen vuoksi Neuvostoliiton edustajien oli vaikea ymmärtää demokratiaan oleellisesti kuuluvaa sananvapautta. Tuntiessaan tulleensa väärin kohdelluksi naapuri ei useinkaan tyytynyt vain oikaisuihin ja perusteluihin, vaan turvautui myös vaatimuksiin ja uhkailuihin.

Itsesensuuria oleellisempaa oli suomettumisen poliittisessa kulttuurissa aktiivinen, mutta epärehellinen ja opportunistinen ns. neuvostokortilla pelaaminen. Tämä kulttuuri sai monia ilmenemismuotoja, jotka kokonaisuutena pilasivat vuosikymmenien ajaksi (erityisesti 70- ja 80-luvuilla) suomalaista demokratiaa ja sitä oleellisesti ylläpitävää reiluuden, asiallisuuden, avoimuuden ja empaattisuuden ilmapiiriä. Järkevästä itsesensuurista siirryttiin tosiasioiden kaunisteluun ja perusteettomaan hymistelyyn. Sisäpoliittisessa kilpailussa tapahtui ulkopoliittisten 'väärinajattelijoiden' leimaamista, taklaamista ja ajamista paitsioon. Omaa kilpeä kiillotettiin erityisellä (mutta epärehellisellä ja opportunistisella) aktiivisuudella ulkopoliittisessa 'oikein ajattelussa'. Vastenmielisintä oli nöyristelevä ja lipevä suhtautuminen ns. taistolaisiin, mikä perustui heidän pitämiseensä Neuvostoliiton legitiimeinä edustajina Suomessa.

Paasikivi teki aikanaan kansansa kanssa sopimuksen tietystä itsesensuurista. Sen perustelut olivat rationaaliset ja kaikkien helposti ymmärrettävissä. Aika muutti vähitellen tilanteen. Tuli uusia toimijoita, joiden käsissä kansallinen realismi rämettyi yksilölliseksi opportunismiksi. Kekkonen hoiti Paasikiven ulkopoliittista perintöä taitavasti ja moitteettomasti. Hän taisi kuitenkin olla väärässä tokaistessaan, että ”jos jommankumman sisä- tai ulkopolitiikan on oltava rempallaan, niin olkoon se sitten sisäpolitiikka”. Todellisuudessa demokratiassa ei oikein ole Kekkosen luonnehtimaa valintatilannetta. Ulkopolitiikan legitimiteetti voi demokratiassa perustua vain laajasti sisäistettyyn käsitykseen kansallisesta realismista. Ja demokratia alkaa ontua sillä hetkellä kun kansallista realismia aletaan käyttää opportunistisesti ja epärehellisesti sisäpoliittisena pelivälineenä. Eikä asiaa pelasta sekään, jos opportunistinen epärehellisyys ei ole tietoista – kuten uskon meillä usein olleen - vaan sellaista älyllistä epärehellisyyttä, joka pettää ensisijaisesti itseään.

Jos sana 'lännettyminen' oli Unto Hämäläisen keksimä, niin ajatteliko hän sitä ensisijaisesti vastinpariksi ulkopoliittiselle käsitteelle Finlandisierung vai sisäpoliittiseen kulttuuriin viittaavalle käsitteelle 'suomettuminen'? Kuinka tahansa ajatus olisi kulkenut, kysymys olisi epäitsenäisestä ulkopuoliseen auktoriteettiin tukeutumisesta. Joka tapauksessa sana 'lännettyminen' assosioituu sanaan 'suomettuminen' ja edustaa siksi naiivia reaktiivista ajattelua.

Hämäläinen haluaa käyttää sanaa 'lännettyminen' positiivisesti arvolatautuneena käsitteenä: koska 'suomettuminen' oli itse asiassa negatiivista itäytymistä, niin 'lännettyminen' on siis ilman muuta jotakin positiivista. Jos sanaa 'lännettyminen' välttämättä halutaan käyttää, niin eikö olisi vähintäänkin yhtä loogista antaa sillekin negatiivinen arvoväritys? Onhan molemmissa tapauksissa kysymys epäitsenäisyydestä?

Kun 80-luvun lopulla keskusteltiin Suomen mahdollisesta liittymisestä Euroopan neuvostoon ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen, julkinen keskustelu koski melkein yksinomaan sitä, onko Suomella rohkeutta/ulkopoliittista liikkumatilaa tähän länsi-integraatioon. Silmiin pistävän vähän keskusteltiin niistä demokraattisista arvoista, joita Euroopan neuvosto edustaa, ja vielä vähemmän puhuttiin ihmisoikeuksista, joiden edistäminen ja suojeleminen Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kautta kuitenkin ovat tärkeimmät Euroopan neuvostoon liittyvät käytännön asiat. Minä sanoisin, että keskustelun sävy oli ikävällä tavalla 'lännettynyttä'.

Totta kai Suomen tuli liittyä Euroopan neuvostoon, mutta hanketta koskenut 'lännettynyt' julkinen keskustelu ei edistänyt järjestöön liittyvän tärkeän ihmisoikeuspolitiikan syvällistä ymmärtämistä. Kun alku oli näin kehno, ei Suomessa parissa vuosikymmenessäkään ole vieläkään päästy tässä asiassa kovin pitkälle.

Tällä hetkellä ajankohtainen 'lännettymis' -keskustelu käydään Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden ympärillä. Pelkistelyimmillään argumentaatio esiintyy presidentti Martti Ahtisaaren puheissa. Hänen oikeastaan ainoa Suomen Nato-jäsenyyteen liittyvä perustelunsa on, että ”Suomen tulisi ilman muuta liittyä kaikkiin niihin kansainvälisiin järjestöihin, joihin muutkin länsimaiset demokratiat kuuluvat”. Tätä argumenttia hän tapaa täydentää ajatuksella, jonka mukaan Naton luonne sitten kylmän sodan päivien on muuttunut puolustusliitosta kriisinhallintaorganisaatioksi.

Jos kansainvälisessä kriisinhallinnassa noudatettavat periaatteet ja menettelytavat ovat sillä tavoin kiistanalaisia ja sellaisessa turbulenssissa kuin ne ovat tämän päivän maailmassa, niin juuri niiden kehittämiseen odottaisi Crisis Management Initiativea (CMI) johtavan presidentti Ahtisaaren keskittyvän. Kriisinhallinnan ongelmat ovat ensisijaisesti toiminnan tarvitsemassa YK:n sille tarjoamassa legitimaatiossa, mikä käytännössä edellyttää suuremman poliittisen tuen ja suurempien resurssien mobilisoimista YK:n käyttöön. Erittäin tärkeää on kriisinhallintaa koskevan filosofian ja toimintaperiaatteiden kehittäminen painottamaan siviilikriisinhallintaa, ihmisoikeuksien turvaamista ja demokratian kehittämistä. Samalla sotilaallisen toiminnan luonnetta tulisi muuttaa selkeästi poliisitoiminnan luonteiseksi kriisinhallintamissioiden ja paikallisen väestön suojelemiseksi.

Mitä kriisinhallinnassa tarvittavan sotilaallisten voimavarojen kalibrointiin, kansainväliseen yhteistoimintaa ja resurssien mitoitukseen tulee, niin Nato kieltämättä on tarjonnut jäsenmailleen hyviä koordinoivia palveluja. Mutta Suomikaan ei ole jäänyt niistä kumppanimaana mitenkään osattomaksi. Ja viime kädessä Nato on vain yksi mahdollinen ratkaisu näihin teknisiin ja organisatorisiin ongelmiin. EU on kehittämässä tässä suhteessa omaa kapasiteettiaan.

Mitä sellaisen kriisinhallintaregiimin kehittämiseen tulee, joka tukeutuu selvästi YK:n peruskirjaan ja kehittää YK:ta kriisinhallinnan keskeisenä kansainvälisenä instituutiona, niin tässä suhteessa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka on avainasemassa. Nato lähihistorian valossa on tässä suhteessa pikemminkin ongelma, koska sen olemassa oloon tukeutuen USA on voinut harjoittaa omaa unilateralistista ja YK:n sivuuttavaa politiikkaansa. Toisaalta Natoon sisältyvä positiivinen puoli voi olla transatlanttinen side, joka antaa eurooppalaisille mahdollisuuden vaikuttaa supervallan politiikkaan.

Ei ole mitenkään itsestään selvää, että Suomen olisi viisasta liittyä kaikkiin niihin kansainvälisiin järjestöihin, joissa muutkin demokraattiset maat ovat mukana. Useimpiin toki Suomen kannattaa pyrkiä jäseneksi, muttei sillä mielellä, että ne jo toimivat moitteettomien periaatteiden mukaisesti. Kun Suomi liittyy omalta kannaltaan ja yleisesti hyödyllisiin järjestöihin, se tulisi tehdä sillä mielellä, että niitä kehitetään kohti suurempaa avoimuutta ja demokratiaa.

Nato on sotilaallisen luonteensa, historiansa ja rakenteensa takia erittäin ongelmallinen järjestö. Suomessa pitäisi tuntea historiaa kohtaan kiitollisuutta siitä, että me emme ole joutuneet siihen mukaan. Että siihen pitäisi nyt liittyä vain sen vuoksi, että sen kylmän sodan alkaessa muodostivat joukko demokraattisia valtioita (ja että se sittemmin laajentui kommunistisesta diktatuurista vapautuneilla mailla), on pinnallista lännettynyttä ajattelua. Suomettumisen pitkä ja nolo historia neuvoo meitä maltilliseen ja itsenäiseen harkintaan.