Kirjoitin kesäkuisesta Vapaus valita toisin -foorumista jälkimietteitä edellisessä blogissani. Tunnen tarvetta vielä kerran palata asiaan. Ehkä se on osoitus tilaisuuden merkityksestä.

Tilaisuuden olivat järjestäneet lähinnä kolmessa poliittisessa puolueessa, SDP:ssä, Vihreissä ja Vasemmistoliitossa, sekä muutamissa kansalaisjärjestöissä (etenkin ympäristöliikkeessä ja rauhanliikkeessä) aktiivisesti toimivat ihmiset. Tilaisuus ei siis ollut puolueiden järjestämä, vaan se oli vapaata kansalaistoimintaa.

Totesin edellisessä blogissani, että kokoontuminen saattoi olla suorastaan historiallinen siinä mielessä, että se kokosi ensimmäistä kertaa Suomessa samaan foorumiin 'punavihreää blokkia'. Ymmärsin, että tuo punavihreä foorumi haluttiin (ja halutaan myös jatkossa, jota toivottavasti seuraa) pitää mahdollisimman avoimena. Jäsenyyksien perään ei kysellä. Avoimuus onkin otetun tehtävän kannalta ehdottoman tärkeää. Tässä mielessä punavihreään blokkiin voivat helposti samastua myös sellaiset oikeistopuolueissa aktiivisesti toimivat henkilöt kuten Nils Torvalds, RKP (joka nähtiinkin foorumissa) tai Sirpa Pietikäinen, KOK (jota tosin ei tässä foorumissa nähty).

Punavihreä blokki on siis rajoiltaan ja järjestöllisiltä samastuksiltaan epämääräinen joukko kansalaisia, joita yhdistää jossakin määrin samanlainen arvomaailma, saman kaltainen analyysi yhteiskuntien ja maailman tilasta, sekä ennen kaikkea yhteinen halu luoda vaihtoehto uusliberaalin poliittisen ajattelun hegemonialle. Vapaus valita toisin -foorumi on tuon blokin intellektuaalinen ja ideologinen projekti.

Intellektuaalisena ja ideologisena projektina foorumi kuitenkin näyttää ottavan vasta hapuilevia ensimmäisiä askeliaan. Arvostelin edellisessä blogissani sitä, että kesäkuun foorumissa kiirehdittiin ehkä liian hätäisesti perustamaan 'konkreettisia projekteja' ja työryhmiä tiettyjen vaatimusten ympärille. Jos työryhmät alkavat elää, niin mikäpä siinä; eipä niistä ehkä haittaakaan ole. Oleellisempana pidän kuitenkin sitä, että vaihtoehtoa uusliberaalille ideologiselle paradigmalle täsmennetään ja että syntymässä olevan punavihreän blokin sisäistä koheesiota ja siinä mukana olevien ihmisten keskinäistä luottamusta kasvatetaan siinä yhteisessä intellektuaalisessa harjoituksessa, jota vaihtoehtoisen yhteiskuntapoliittisen analyysin ja politiikkaohjelman täsmentäminen merkitsee. Projektissa kysymys siis näin ollen olisi sekä yhteisen yhteiskunta-analyysin intellektuaalisesta täsmentämisestä että sen tekijöiden yhteisen identiteetin rakentamisesta.

Keskustelin yli kolmen vuosikymmenen takaisen esimieheni ja sittemmin hyvän ystäväni Sakari Kiurun kanssa tästä aiheesta. Hän oli kesäkuussa tulossa Vapaus valita toisin -foorumiin, mutta joutui perumaan tulonsa flunssan takia. Hän piti itsestään selvänä, että foorumi on luotu juuri siksi, että yhdessä haetaan vaihtoehtoa hegemoniselle uusliberalismille. Hän yhtyi epäilyihini, että projekti saattaa hajota, jos liian varhain kiirehditään 'konkreettisiin' politiikkatyöryhmiin. Pitäisi keskittyä vaihtoehtoisen yhteiskunnallisen paradigman keskeisten piirtein täsmentämiseen ja antaa vaihtoehdolle nimi!

Viittasin edellisessä blogissani myös vallitsevaan talouskriisiin, jossa rahoitusmarkkinoiden pelastamiseen on monissa maissa syydetty miljardeja julkisen vallan rahaa. Tässä tilanteessa moni kysyy, eikö olisi järkevämpää säätää rahoitusmarkkinoille pelisäännöt, joilla kriiseistä vältytään ja rahoittaa normaaliaikana sosiaalipolitiikkaa niin, että kaikki ihmiset voivat elää säällistä elämää. Totesin, että jos riittävän moni kysyy tuon kysymyksen ja vastaa siihen myöntävästi, niin hegemonia siirtyy uusliberalismilta uudelle poliittiselle filosofialle.

Sanoin itse kutsuvani vaihtoehtoa sosialismiksi, koska se merkitsisi nykyihmisten kiinteän ja peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden tosiasian tunnustamista, ja siksi yhteisöllisen poliittisen moraalin näkemistä väistämättömäksi siinä maailmassa, jonka modernisaatio on tuottanut. Poistaessaan politiikan ja talouden raja-aidan tämän vaihtoehtoisen ajattelun hegemonia merkitsisi siirtymistä liberaalista demokratiasta sosiaaliseen demokratiaan.

Puhuimme näistäkin ajatuksista Sakarin kanssa, jolloin hän teki mielenkiintoisen ehdotuksen: ehkä uusliberalismin vaihtoehtoa pitäisi kutsua uussosialismiksi. Uusliberalismi ja uussosialismi! Näissä sanoissa etuliite 'uus-' korostaisi sitä, että kysymys on kierrätetyistä vanhoista aatteista. Mutta miten kierrätetyistä? Ehkäpä juuri sen tarkastelu olisi sopiva polku tarvittavan vaihtoehtoisen yhteiskuntapolitiikan keskeisten piirteiden määrittelyyn. Yritän seuraavassa hahmottaa alustavasti tuota polkua.

Liberalismihan on jo kolmisen sataa vuotta vanha poliittinen filosofia. Sen keskeiset arvot kiteytyivät Ranskan suuressa vallankumouksessa tunnuksiin 'vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus'. Liberalismi oli nousevan porvariston ideologia, joka halusi irti feodalismin ja merkantilismin kahleista. Siksi oli luonnollista, että se talousopeissaan korosti talouden autonomiaa ja itsesäätöisyyttä. Se torjui valtion muun puuttumisen talouselämään kuin yksityisomaisuutta suojaava lainsäädännön edellyttämisen ja lakien rikkomisen ankarat sanktiot. Vastapainoksi se lupasi kaikkien vaurastumista taloudellisen kilpailun 'näkymättömän käden' ohjauksessa.

Poliittinen liberalismi toi vähitellen mukanaan modernisaation kestävät yhteiskunnalliset arvot: ihmisten periaatteellisen samanarvoisuuden ja poliittisen yhdenvertaisuuden, oikeusvaltion, ihmisoikeudet ja demokratian. Alkuperäisistä talousopeistaan huolimatta liberalismi myös varsinkin II maailmansodan jälkeen sosiaaliliberalismiksi kehittyneenä hyväksyi julkisen vallan tehtäväksi ns. hyvinvointivaltion rakentamisen.

Uusliberalismin voi nähdä rikkaiden maiden hyvinvoivien ihmisten kapinana vuosien 1945 – 1975 sosiaaliliberalismia vastaan ja ideologisena paluuna alkuperäisen talousliberalismin jyrkkään kantaan, joka haluaa häätää pois kaiken julkisen vallan talouteen kohdistuvan sääntelyn, ja on siksi vihamielinen myös hyvinvointivaltiota kohtaan. Kulttuurisesti uusliberalismi on merkinnyt kuluttajan ja sijoittajan ottamaa ylivaltaa kansalaisesta (ja kansalaisuuteen liittyvästä yhteisöllisestä solidaarisuudesta) kuten Robert B. Reich osoittaa mainiossa kirjassaan Supercapitalism.

Uusliberalismi ratsastaa kultaisten vuosikymmenien 1945 – 1975 liberalismille tuottamalla hyvällä maineella näkemättä, että sen tyly talousoppi sotii poliittisen liberalismin demokraattisia ja humaaneja arvoja vastaan. Uusliberalismi on sisäisesti ristiriitainen itsepetokseen ja poliittiseen valehteluun pakottava ideologia.

Sosialisminkin tarina alkaa jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta varsinaiseen vauhtiin se pääsi vasta vuosisadan loppupuolella kun eurooppalaisiin valtioihin alettiin perustaa yleiseen (tosin sukupuolen rajoittamaan) äänioikeuteen perustuvia parlamentteja. Sosialismin historian kannalta ratkaisevaksi muodostui vaikutusvaltainen Saksan SPD. Se omaksui teoriaansa vulgäärin marxilaisen kannan, jonka mukaan sosialismin kriteeri on tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus. Teoreettinen dogmaattisuus tuossa asiassa oli kehittyvän sosialistisen liikkeen ensimmäinen suuri onnettomuus. Se johti toiseen suureen onnettomuuteen, joka oli sosialistisen liikkeen avuttomuus totalitaristisen Neuvostoliiton väitteen edessä, että juuri se edusti sosialismia.

Alain Touraineen yhtyen pitää sanoa, että ainoa periaate, joka mahdollistaa yksilöiden käyttäytymisen ja sosiaalisten tilanteiden arvioinnin on vapaiksi ja tasa-arvoisiksi ymmärrettyjen ihmisen poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen oikeuksien tunnustaminen. Juuri tämän periaatteen nousu hallitsevaan asemaan on ollut Euroopan modernisaation poliittinen ydin. Tuosta periaatteesta luopuminen on ollut kulttuurista ja poliittista regressiota. Fasismi oli regressio ja kommunismi oli regressio. Kaikki totalitarismin tai ohjatun demokratian muodot ovat autoritaarisia regressioita tuon modernisaation poliittisen ydinperiaatteen valossa tarkasteltuna.

Sosialismi (poliittisena liikkeenä ja poliittisena filosofiana) saa siis syyttä itseään siitä, että sillä on huono maine. Mutta toisaalta kysymys on myös siitä, mihin katsotaan. Länsieurooppalainen sosialismi (sekä sosiaalidemokraattisten, sosialististen että kommunististen puolueiden edustamassa muodossa) näytteli ratkaisevaa osaa siinä, että hyvinvointivaltiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisinä kultaisina vuosikymmeninä. Sosialistien poliittinen käytäntö oli siis viisaampi kuin heidän teoriansa.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä länsieurooppalainen sosialismi (muistutan: sekä sosiaalidemokraattisten, sosialististen että kommunististen puolueiden edustamassa muodossa) piti kiinni Alain Tourainen periaatteesta. Teoreettisesti se saattoi olla epäselvää, mutta käytännön politiikassa suurten Italian ja Ranskan kommunististen puolueidenkin osalta täysin selvää. Ne olivat eturintamassa puolustamassa ihmisoikeuksia ja demokratiaa.

Jos sosialismi poliittisena filosofiana ja suurten joukkojen jakamana poliittisena ideologiana haluaa ylittää liberalismin, olla edistysaskel suhteessa liberalismiin, sen on omaksuttava eksplisiittisesti keskeiseksi teoreettiseksi premissikseen tuo modernisaation keskeinen prinsiippi, jonka olen tässä nimennyt Alain Tourainen periaatteeksi. Käytännössä se merkitsee luopumista tuotantovälineiden kollektiivisen omistajuuden fetissistä sosialismin kriteerinä.

Mitä sosialismi (tai uussosialismi) sitten on positiivisin termein ilmaistuna? Ensinnäkin se on poliittinen filosofia. Se siis ei ole yhteiskunnallinen tai taloudellinen järjestelmä, eikä se poliittisen filosofiana myöskään määrittele itseään järjestelmän avulla.

Sosialismi on modernisaation kehityksestä johdonmukaisesti nouseva poliittinen filosofia, joka tekee poliittista ja yhteiskunnallista moraalia koskevat johtopäätöksensä siitä, että modernisaation tuottamat markkinat, jotka nykyisin kattavat kaikki elämäntarpeet, ja pitkälle viety työnjako, jossa jokainen ihminen on nykyisin väistämättä mukana, ovat tehneet kaikki ihmiset peruuttamattomasti toisistaan ja yhteisön noudattamista pelisäännöistä riippuvaisiksi. Pelisäännöt ovat vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisten yhteisesti sovittava asia.

Sosialismi eroaa liberalismista ja ylittää liberalismin siinä, että se kieltää talouden autonomian ja itsesäätöisyyden vaatimuksen, joka juuri on klassisen liberalismin ja uusliberalismin keskeinen tunnusmerkki. Se edellyttää myös taloudelle osallistavat ja tasa-arvoa edistävät demokraattisessa prosessissa määriteltävät toimintaperiaatteet.

Vaikka eurooppalainen hyvinvointivaltio liberalismin perinteestä käsin katsottuna on voinut näyttäytyä vain järkevänä ja välttämättömänä sosiaaliliberaalin politiikan luomuksena, sosialistisen perinteen näkökulmasta tarkasteltuna se on ollut työväenliikkeen ja sosialistisen politiikan suurenmoinen saavutus. Oleellisempaa kuin se, kunka paljon ja kuinka tasaista hyvinvointia hyvinvointivaltiot ovat käytännössä tuottaneet, on ollut se hyvinvointivaltion ideassa realisoituva ymmärrys, että moderneissa yhteiskunnissa valtio ei voi olla vain yksityisomaisuuden suojaa puolustava liberaali 'yövartijavaltio' vaan sen tulee omaksua kaikkien kansalaistensa hyvinvointia edistäviä tehtäviä (mm. koulutuksen, sosiaaliturvan, verotuksen, työsuojelun, työmarkkinalainsäädännön ja kuluttajien suojelun alueilla).

Ehkä syvimmän tarkastelun liberaalin ja sosialistisen yhteiskuntafilosofian eroista tulisi kohdistua verotuksen filosofiaan. Liberaalissa ajattelussa julkisen vallan verotusoikeus pohjautuu kansalaisten poliittiseen sopimukseen yhteisesti kustannettavista julkisista hyvistä. Tuloja tässä ajattelussa on vain tuotantoprosessiin osallistuvilla luonnollisilla ihmisillä. Verotuksen muodossa ihmiset luopuvat siis legitiimisti omistamastaan yksilöllisestä omastaan yhteiseksi hyväksi.

Sosialistinen ajattelu ei voi pitää itsestään selvästi legitiiminä ensinnäkään tuotantoprosesseihin osallistuvien yksilöiden välisiä suuria tuloeroja. Varmasti jotkut yksilöt ovat tuotanto- ja markkinointiprosesseissa toisia tärkeämpiä ja ansioituvat toisia enemmän, mutta he eivät voi olla kymmeniä tai satoja tai jopa tuhansia kertoja toisia ansioituneempia. Mitkä ovat kohtuullisia tuloeroja, ei ole liberaalin ideologian mukaan edes legitiimi keskustelun kohde. Sosialistisessa ajattelussa tämäkin alue voidaan avata julkiselle keskustelulle.

Toiseksi tuotanto- ja tulonmuodostusprosessissa yhteiskuntaa ei voi pitää vain passiivisena ulkopuolisena tekijänä, vaan tuotantoprosessin toteutumiseen oleellisesti vaikuttavana, läsnä olevana ja aktiivisesti vaikuttavana tekijänä. Yhteiskunnan läsnäolo ei realisoidu vain kaiken tuotannollisen toiminnan tarvitsemana välttämättömänä julkisena infrastruktuurina, vaan kaikkena sinä tuotantoteknologiaan ja markkinoihin historiallisesti kiinnittyneenä aineellisen välineistön käytettävyytenä, osaamisena ja kulttuuripääomana, jota jokainen tuotantoprosessi välttämättä tarvitsee. Tuotanto on siis sanan syvällisessä merkityksessä sosiaalista.

Sosialistisessa ajattelussa etenkin arvonlisäveron ja muiden yrityksille säädettyjen maksujen kaltaisia veroja voi siksi pitää vain yhtenä osana sitä yrityksen tuoton jakoa, joissa toisia jaettavia tuottoja ovat palkat ja osingot (sekä monimutkaisemmalla tavalla osakkeiden arvonnousu). Vaikka julkisen vallan verotulot eivät ole korvamerkittyjä, teoreettisesti voidaan ajatella, että tällaisten verojen tuotolla yhteiskunta uusintaa ja ylläpitää etenkin koulutusta ja tutkimustoimintaa sekä fyysisen infrastruktuurin (tiestö, energiahuolto jne.) kaltaisia asioita. Tämä verotuksen sosialistinen filosofia jättää tilan myös sille ajattelulle, että yksityiset ihmiset tuloverojensa muodossa maksavat omista tuloistaan erityisesti sosiaaliturvan kaltaisia julkisia palveluja.

Kaikki edellä sanottu on uusliberalismia kritisoivalle ja sille vaihtoehtoa hakevalle ajattelulle elementaarista. Kuvaa on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana mutkistanut kaksi tekijä: globalisaation nopea eteneminen ja ekologiset haasteet.

Globalisaatio on syytä ymmärtää McNeillien (Sr ja Jr) mainion Verkottunut ihmiskunta -teoksen mukaisesti prosessina, joka on alkanut aikojen alusta. Vilkkaan tavaranvaihdon, innovaatioiden nopean leviämisen ja globaalin tietoisuuden muodostumisen mielessä globalisaatio on kuitenkin Euroopan modernisaation myötä syntynyt ilmiö. Jokamiehen tietoisuuteen globalisaatio on tunkeutunut vasta oikeastaan siitä lähtien kun uusliberalismin läpimurto alkoi edellyttää globaalia vapaakauppaa ja ennen kaikkea pääomien vapaan liikkuvuuden esteiden globaalia poistamista. Globalisaatiosta, joka on tuhansia vuosia ollut ihmiskunnan suuri siunaus, on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tullut monille kirosana.

Uusliberaali globaali kapitalismi on monissa paikoissa saanut aikaan ennen näkemätöntä talouskasvua, mutta samanaikaisesti prosessiin liittynyt 'luova tuho' on jyllännyt sekä teollisuusmaissa että kehitysmaissa. Ensin mainituissa se on tuottanut työttömyyttä ja turvattomuutta kun teollisuus on hakeutunut halpatyövoiman maihin. Kehitysmaissa sama prosessi on monin paikoin merkinnyt entisten elinkeinojen tuhoa ja nopeaa epäterveellistä kaupungistumista, slummeja ja kurjia työmarkkinoita. Tuloerot ovat sekä teollisuusmaissa että kehitysmaissa revenneet sellaisiksi, että ne muodostavat vakavan vaaran sosiaaliselle ja poliittiselle vakaudelle.

60-luvulla alkanut tietoisuus teollistumisen ja mm. autoistumisen myötä lisääntyneistä ekologisista vaaroista ja maapallon hädästä on viime vuosina kasvanut koko maapallon kattavaksi tietoisuudeksi ilmastonmuutoksen myötä tulevasta uhasta maapallon asuttavuudelle. Sekä ilman, vesistöjen että maaperän saastumiseen ja kaikkiin päästöihin suhtaudutaan tänään kokonaan toisenlaisella vakavuudella kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Suuri ansio tietoisuuden muutoksesta ja alkaneista poliittisista johtopäätöksistä kuuluu Vihreälle liikkeelle. Samalla vihreä liike on tietysti ymmärrettävä virinneen ekologisen tietoisuuden poliittiseksi seurausilmiöksi.

Globalisoituneen kapitalismin ja uusliberaalin ideologian puristuksessa työväenliikkeeseen nojannut sosialismi näyttää jääneen neuvottomaksi. Se on johtunut siitä, että sosialistisen projektin menestys toisen maailmansodan jälkeisinä kultaisina vuosikymmeninä perustui julkisen vallan käyttöön kansallisvaltioiden rajaamissa puitteissa. Sama koski työmarkkinoiden sopimuspolitiikkaa. Sekin tapahtui kansallisvaltioiden puitteissa. Sosialismin ongelma on kiihtyneen globalisaation ja globaalin kapitalismin oloissa nyt rakenteellinen, koska kansainväliset ja ylikansalliset instituutiot ovat heikkoja ja edustava hallituksia, eivät kansalaisia. Sosialismi on ollut sekä teoriassaan että käytännössä kansallisvaltioihin kiinnittynyt projekti.

Vihreä liike ja ekologinen ajattelu ovat syntyneet samaan tahtiin globaalin tietoisuuden kasvun kanssa. Tämän takia vihreä liike näyttäytyy modernina. Oleellinen – mielestäni ratkaiseva - samankaltaisuus Euroopan sosialistisen liikkeen ja vihreän liikkeen välillä on kuitenkin siinä, että molempien strategia perustuu keskeisesti julkisen vallan – lainsäädännön tai kansainvälisten sopimusten kautta - harjoittamaan taloudellisen toiminnan (vihreän liikkeen tapauksessa lisäksi kulutuksen muotojen) sääntelyyn. Tämä on pääasiallinen syy siihen, miksi monissa Euroopan maissa vihreät sijoittavat itsensä ja miksi myös julkisuus sijoittaa heidät vasemmistoon.

Punainen ja vihreä voidaan siis molemmat nähdä historiallisina reaktioina ensin liberalismiin ja sittemmin uusliberalismiin ja näiden aatteiden muovaamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Punavihreydestä tulisikin puhua juuri tässä poliittis-historiallisessa perspektiivissä. En tunne yhtään poliittista puoluetta, joka voisi hyvin perustein kutsua itseään punavihreäksi. Eurooppalaiset puolueet ovat joko punaisia tai vihreitä, mutta yhdessä ne voivat rakentaa luontevasti punavihreitä poliittisia koalitioita ja niissä toimivat ihmiset voivat yhteistyössä etsiä uusliberalismin paradigmaattista vaihtoehtoa, kutsutaanpa sitä sitten punavihreydeksi, uussosialismiksi tai uudistuneeksi sosialistiseksi poliittiseksi filosofiaksi.

Ajattelen, että tämä on nimenomaan eurooppalainen tehtävä. Se johtuu historiasta. Meidän suomalaisten ei kuitenkaan tarvitse olla – eikä pidä olla - tässä projektissa turhan vaatimattomia. Meillä on intellektuaalista kapasiteettia siinä kuin muillakin eurooppalaisilla. Vapaus valita toisin on tietysti supisuomalainen hanke, mutta jos se lähtee todella liikkeelle, se on syytä nähdä eurooppalaisessa kontekstissa. Siinä ympäristössä se voi olla mahdollisesti tärkeäkin virikkeiden antaja, jos meistä löytyy riittävästi ennakkoluulottomuutta, rohkeutta ja määrätietoisuutta. Vain eurooppalaisena projektina se voi onnistuessaan tuottaa ihmisille aitoa vapautta valita toisin. Kysymys on demokratiasta, kansalaisuudesta ja siitä, mikä poliittinen ja ideologinen sisältö niille tulee antaa globalisaation ja globaalien ekologisten haasteiden määrittämässä tämän päivän maailmassa.