Etupiiriajattelun painolasti

Keväällä ehdotin, että etupiirin käsitteestä voitaisiin jo luopua (HS Vieraskynä, 25.4). Sen jälkeen Georgia ja Venäjä tarttuivat aseisiin Etelä-Ossetiassa, ja perinteinen etupiiripolitiikka koki renessanssin. Venäjän ulkopolitiikka sen naapurimaita kohtaan on ollut arvaamatonta koko Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan: enää se ei vain pullistele muskeleitaan, on ryhdytty tositoimiin. Naapurit vastasivat Venäjän toimiin 12. elokuuta Georgian, Ukrainan, Liettuan, Latvian, Viron ja Puolan päämiesten pitäessä puheita Tbilisissä vastalauseena Venäjän sortopolitiikalle. Tätä parempaa esimerkkiä saa hakea siitä, kuinka etupiiriajattelu edelleen vallitsee.

Venäjän sotilaallinen marssi Georgiaan on tulkittu länsimaissa etupiiriajattelun kautta. Venäläinen ulkopolitiikka näyttäisi edelleen perustuvan vallantasapainon oppeihin ja etupiireihin. Tämä politiikka on tyypillistä suurvalloille: vaikutusvalta omien rajojen ulkopuolella on kenties tärkein kriteeri suurvallan statukselle, jota Venäjäkin julistaa avoimesti. Etupiiri johtaa suuremman ja pienemmän valtion epätasa-arvoiseen suhteeseen ja suurempi valtio usein loukkaa pienemmän suvereniteettia. Näin kävi 8. elokuuta alkaneessa Georgian ja Venäjän yhteenotossa.

Etupiiripolitiikan logiikan mukaan Venäjän motiivit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin lopettaa väitetyt etniset puhdistukset. Venäjä näyttää puolustavan etupiiriään erityisesti reaktiona Yhdysvaltojen kasvavalle vaikutusvallalle. Yhdysvallat uhkaa Venäjän etupiiriä kouluttamalla ja varustamalla Georgian asevoimia sekä tukemalla Georgian Nato-jäsenyyttä. Venäjän valtiojohdon mukaan Georgia onkin Yhdysvaltojen erityisprojekti. Kun tähän lisätään presidentti Medvedevin puheet Georgian rankaisemisesta voimme tulkita Venäjän sotilaallisen väliintulon etupiiripolitiikaksi.

Kokonaan toinen - ja laiminlyöty - näkökulma on kuitenkin se, että pienempi valtio voi hyödyntää etupiiri-retoriikkaa saadakseen tukea suuremmilta valtioilta. Pienemmän valtion aseena omien intressiensä ajamisessa voi olla suurvallan toimien leimaaminen etupiiripolitiikaksi. Georgian presidentti Saakašvili tuntee tämän strategian hyvin ja on hakenut vertaistukea myös muilta, joita Venäjä/Neuvostoliitto on historian aikana sortanut: esimerkiksi Suomelta. Etupiiripolitiikkaan vedotaan juuri entisissä Neuvostoliiton maissa, joilla on ongelmia Venäjä-suhteissaan.

Etupiiripolitiikalla syyttelystä voi tulla dialogin käymisen este. Muun muassa Venäjän öljykiistat Ukrainan ja Georgian kanssa nostattivat samanlaisen etupiiripolitiikka-tulkinnan ja syyttelyjen ryöpyn. Venäläiset selittivät luopuvansa "lähiulkomaat"-ajattelusta, suosivista käytännöistä ja palauttavansa suhteet suvereenien valtioiden välisiksi. Venäjän toimet tulkittiin kiristykseksi, poliittiseksi peliksi ja taloudelliseksi imperialismiksi.

Epäonnistuttuaan ratkaisemaan pitkään muhinutta kriisiä dialogin avulla Georgia ja Venäjä käyttivät väkivaltaa Etelä-Ossetiassa. Konfliktin sovittelijoilta dialogi epäonnistui heidän sorruttuaan analysoimaan konfliktia etupiiriajattelun kautta. Ensimmäinen askel olisi tuoda helpotusta inhimilliseen kärsimykseen alueella. Seuraava on totuuden selvittäminen, tasapainoisia neuvotteluja varten. Vaikka Venäjän sotilaallinen väliintulo Georgiassa muistuttaa kylmän sodan aikaisesta etupiirien maailmasta, se ajattelutapana pikemminkin rajoittaa kuin edistää vuorovaikutusta.

Etupiiripolitiikka on kuin leimasin, joka estää näkemästä sen alle jäävän tekstin. Leimasimen käyttö syyttelyn apuvälineenä estää konfliktin osapuolia ymmärtämästä toisiaan sen lisäksi, että se hämärtää sovittelijoiden kykyä nähdä mistä konfliktissa on todella kyse.