Georgian talvisota

Olympiarauha meni hetkessä, kun kaukasialaiset atleetit järjestivät omat ammuntakilpailunsa. Georgian sanavalmis presidentti Mihail Saakashvili vertasi Venäjän hyökkäystä Suomen talvisotaan. Vaikka television katsojasta siltä saattoi tuntua, Kaukasian sota ei kuitenkaan tullut pyytämättä ja yllättäen kuin Mainilan laukaukset.

Kaikki konfliktin osapuolet olivat viime vuosina varautuneet sotaan. Suomessa on konfliktia selitetty lähinnä Kosovon itsenäistymisellä ja Saakashvilin haluilla liittyä Natoon, mutta parempiakin syitä olisi tarjolla. Vuoden 1992 taistelujen jälkeen sekä Etelä-Ossetiasta että Abhaasiasta pakeni satojatuhansia georgialaisia, jotka ovat äänekkäästi vaatineet paluuta kotiseudulleen. Venäjä on puolestaan kohdellut kapinamaakuntia kuin omia provinssejaan: alueiden asukkaille on auliisti myönnetty Venäjän passeja, ruplasta on tehty paikallinen valuutta ja hallinto miehitetty Kremlin lähettämillä asiantuntijoilla.
Mediassa onkin sitten arvailtu, mikä osapuoli olisi eniten syyllinen sotaan. Vastausta ei välttämättä kannattaisi hakea valtioista. Sekä Venäjällä, Georgiassa että kapinamaakunnissa riittää kovapintaisia intressiryhmiä ja pyssymiehiä, jotka arvelevat väkivallan olevan oiva keino ajaa poliittisia tavoitteitaan. Sota ei silti vastannut yhdenkään valtion saati alueen asukkaiden etua.

Kaukasian sotaa on ehditty jo tarkastella vedenjakajana, jonka seurauksena kylmä sota pelmahti takaisin maailmanpolitiikkaan. Nämä rinnastukset ovat jokseenkin yhtä ylimitoitettuja kuin puheet talvisodasta. Kaukasian sodalla on paikallistasolla syvät juuret, joita paukkupatrioottinen nationalismi on ruokkinut typerryttävällä tavalla. Taistelujen alettua kalskahtavaa retoriikka on tarjoiltu kotisohville ympäri maailmaa ja molemminpuolinen sotapropaganda on hallinnut tiedonvälitystä.
Sujuvaa englantia puhuva presidentti Saakashvili onnistui melko hyvin hallitsemaan läntistä mediaa ja tekemään Venäjästä sodan suurimman syypään. Saakashvilin apuna on ollut Brysselissä toimiva viestintätoimisto Aspect Consulting, jonka asiakkaina on myös iso liuta monikansallisia suuryrityksiä murovalmistaja Kellogg'sia myöten. Viestintätoimisto lähetti tunnin välein tiedotteita, jotka varsinkin sodan alkuvaiheessa täyttivät uutistoimistojen tiedontarpeet.
Toki Venäjälläkin on omat pr-toimistot niin Brysselissä kuin Washingtonissakin, mutta Kreml ei osannut käydä mediasotaa. Rinnastus talvisotaan on toki siinä mielessä osuva, että molemmissa tapauksissa venäläiset voittivat taistelukentällä mutta hävisivät auttamatta mediassa.

Suomessa kävi kuten arvata saattaa: Nato-keskustelu käynnistyi samaan aikaan, kun ensimmäiset kranaatit räjähtivät Tshinvalissa. Kaukasian sodan arvellaan vaikuttavan puolustuspoliittisen selonteon sisältöön ja aluepuolustuksen kannattajatkin ovat jälleen liikkeellä. Natohaukkojen mielestä liittymisen aika on tullut, kun toiset taas tuumaavat, että konflikti päinvastoin osoittaa sotilasliittojen vaarallisuuden.
Sadankomitealaisen rauhanliikkeen näkökulmasta keskustelu on menossa pahasti sivuraiteille. Kaukasian sotaa on tulkittu ikään kuin asevarustelu olisi ainoa oikea vastaus itänaapurin uhkaan ja keinovalikoimassa olisivat joko liittoutuminen tai hampaisiin asti aseistettu talonpoikaisarmeija. Georgian konfliktia pitäisi katsoa alueen sisällissotien näkökulmasta eikä istuttaa sitä talvisodan selitysmalliin, jollaisena Saakashvili sen haluaa maailmalle esittää.
Jos sodan taustalla on kiihkomielistä nationalismia ja kilpavarustelua, eikö Suomen kannattaisi juuri nyt painottaa päinvastaisia arvoja: sovittelevaa rauhandiplomatiaa, yhteistyötä ja aseistariisuntaa. Suomi ei ole Georgia eikä meidän pidä luoda turvallisuutta kaukasialaisin keinoin.