Lobbaus vesitti EU:n ilmastotavoitteita

Viime joulukuussa hyväksyttiin EU:n niin sanottu ilmastolakipaketti. Päätöstä edelsi ankara vääntö, ja lobbaus kävi huippukierroksilla. Olin päätöksenteon sisäringissä, koska olin Europarlamentissa ilmastopaketin yhden osan esittelijä, eli vedin asiasta neuvotteluja poliittisten ryhmien välillä, ja olin parlamentin pääneuvottelija EU:n ministerineuvoston suuntaan.

EU:n ilmastotavoitteet vuoteen 2020 asti näyttävät kunnianhimoisilta, jos niitä vertaa tähänastiseen meininkiin. Mutta jos niitä vertaa siihen, mitä ilmaston tutkijat pitävät välttämättöminä, ne näyttävät aivan riittämättömiltä, varsinkin kun ottaa huomioon päätöksiin piilotetut porsaanreiät.

Ilmaston tutkijoiden viesti on vuosien myötä ankaroitunut kohta kohdalta. 10 vuotta sitten uskottiin, että kahden asteen lämpeneminen ei vielä johtaisi suurkatastrofeihin, mutta nykytiedon valossa se on liikaa. Ja käsitys siitä, miten paljon kasvihuonekaasuja voi tupruttaa, jotta kaksi astetta ei ylittyisi, on tullut reippaasti alaspäin.

YK:n ilmastoasiantuntijapaneeli IPCC sanoo, että päästöt koko maapallolla pitäisi kääntää laskuun noin vuoteen 2015 mennessä. Aikaa on siis tosi vähän. Vuoteen 2020 mennessä teollisuusmaiden päästöjä pitäisi vähentää 25-40 % vuoden 1990 tasoon verrattuna ja kehitysmaiden 15-30 % alle "business as usual" -kehityksen. Vuosisadan puoliväliin mennessä globaalit päästöt pitäisi painaa reilusti alle puoleen.

Ilmastopaketin käsittelyssä kiihkeimmin väännettiin kättä ja lobattiin ensinnäkin siitä, jaetaanko hiilidioksidin tuprutuskiintiöt ilmaiseksi vai joutuuko teollisuus ostamaan ne ja toiseksi siitä, kuinka paljon EU:n jäsenmaat voivat kuitata omia päästövähennyksiään rahoittamalla ilmastoinvestointeja kehitysmaissa. Uusiutuvan energian osalta kiihkein vääntö käytiin biopolttoaineiden kriteereistä.

Nyt firmat saavat hiilidioksidin tuprutusoikeutensa pääosin ilmaiseksi ja se jatkuu vuoteen 2012. Komissio esitti, että sähköyhtiöt joutuvat kertaheitolla heti vuoden 2013 alusta ostamaan päästöoikeutensa huutokaupasta. Näin päätettiinkin, lukuun ottamatta uusien jäsenmaiden siirtymäkautta.

Muun teollisuuden eli energiavaltaisen prosessiteollisuuden osalta komissio esitti asteittaista siirtymistä päästöoikeuksien maksullisuuteen, lukuun ottamatta aloja, joita epäreilun kansainvälisen kilpailuasetelman vuoksi uhkaisi "hiilivuoto" eli uhka tuotannon pakenemisesta muualle. Juuri tähän asiaan keskittyi raivokkain lobbaus. Kyseiset alat ajoivat joko tykkänään ilmaisia päästöoikeuksia, tai sitten kaikkien alojen määrittelemistä "hiilivuotoaloiksi". Kiihkeimmin jyräävänä ja eniten lobbauslounaita ja -illallisia järjestäneenä loisti Saksan kemian teollisuus, mutta myös Suomen paperi- ja metalliteollisuuden lobbarit olivat hyvin aktiivisia.

Suomalainen Eija-Riitta Korhola oli yksi innokkaimmin teollisuuslobbarien asiaa ajaneista mepeistä ja suorastaan ylpeili sillä, että teollisuuden kattojärjestö Business Europe tukee "Korholan linjaa". Hän perusteli ilmaispäästöjä kansainvälisen sopimuksen puutteella ja väitti, ettei kyseenalaista varsinaista ympäristötavoitetta, eli päästövähennyksiä. Mutta hänen nimissään jätetyt ehdotukset oli kirjoitettu siten, että prosessiteollisuuden päästökatto ei alene eikä päästöoikeuksien ilmaisjako pääty kansainväliseen sopimukseen.

Korhola ja kumppanit jäivät Europarlamentissa vähemmistöön, mutta teollisuus lobbasi tietysti myös hallituksia. Melkein jokainen pääministeri lähti EU-huippukokoukseen ajamaan ilmaisia päästöoikeuksia "omilleen". Mauri Pekkarinenkin julisti, että Suomi ei tule huippukokouksesta ulos ilman ilmaisia päästöoikeuksia paperiteollisuudelle. Rumban tuloksena "hiilivuoto" määriteltiin niin väljästi, että kriteerien sisään mahtuu melkein koko päästökaupan alainen prosessiteollisuus.

Liikenteen, rakennusten lämmityksen, maatalouden ja muiden päästökaupan ulkopuolelle jäävien alojen osalta EU:n jäsenmaat sopivat maakohtaiset päästövähennystavoitteet. Ikävä kyllä päätös mahdollistaa sen, että 80 prosenttia päästövähennyksistä vuosina 2005–2020 toteutetaan EU:n ulkopuolella. Siis sen sijaan, että luotaisiin porkkanoita rakennusten energiaremonteille ja investoitaisiin joukkoliikenteen kehittämiseen, rahoitetaan vaikkapa aurinkopaneeleita johonkin kehitysmaahan.

Arvatkaapa, harmittaako lukea lehdistä artikkeleita, jotka kertovat, että isot hiilidioksidin tupruttajafirmat ovat saaneet EU:n päästökaupasta ansiottomien voittojen rahastusautomaatin. Suunnilleen kaikki päästökaupassa todetut ongelmat johtuvat siitä, että päästöoikeudet on jaettu ilmaiseksi ja niitä on jaettu liikaa. Tämä puolestaan johtuu siitä, että liian moni päättäjä on uskonut teollisuuslobbarien krokotiilinkyyneliin. Uskoi nykyistä päsätökauppadirektiiviä säädettäessä ja viime syksynä taas uudestaan.

Onneksi EU:n ilmastolakeihin sisältyy myös päätös siitä, että tavoitteita tiukennetaan kansainvälisen ilmastosopimuksen jälkeen. Toivon hartaasti, että ilmastosopimus syntyy Kööpenhaminassa ensi joulukuussa. Viime vuonna tehtyihin EU:n päätöksiin jäi paljon skarpattavaa.

Satu Hassi (vihr.) istuu Vihreiden - Euroopan vapaan alliassin ryhmässä.