Rauha vai rankaiseminen?

Yksi viime vuosien näyttävimmistä kansainvälisistä projekteista tähtäsi "rankaisemattomuuden kulttuurista" luopumiseen. Vakaviin ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneet valtiojohtajat, poliitikot ja sotilaat oli saatava oikeudelliseen vastuuseen. Entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuimet perustettiin vuosina 1993 ja 1994. Vuonna 2002 toimintansa aloitti YK:n kansainvälinen rikostuomioistuin, ICC. Mutta tukevatko tuomioistuimet rauhaa?

Jugoslavian sisällissodan aikana moni ajatteli, ettei serbijohdon syyttäminen helpottanut rauhansopimuksen aikaansaamista. Sama ajatus esitettiin kun ICC:n syyttäjä päätti syyttää Sudanin presidenttiä Omar al-Bashiria Darfurin alueen sotarikoksista. Kritiikkiä ei ole syytä sivuuttaa. Pyrkimys rauhan saavuttamiseen ja rikoksiin syyllistyneiden tuomitsemiseen eivät ole aina sopusoinnussa - ainakaan oikeudenkäynnin taustalla olevien tahojen oltua mukana konfliktissa. Slobodan Milosevicille Haagin tuomioistuin ei ollut puolueeton oikeudenjakaja, vaan osa lännen Balkan-politiikkaa. Jättihän syyttäjä nostamatta kanteen NATON vuonna 1999 suorittamista pommituksista, joissa noin 500 serbisiviiliä sai surmansa. Tuskinpa Radovan Karadzickaan tulee pelaamaan tuomioistuimen säännöillä, vaan väittää oikeudenkäyntiä poliittiseksi.

Rauhan ja rankaisemisen välistä ristiriitaa on joskus soviteltu korostamalla, että oikeudenkäynneissä on kysymys totuuden esiin saamisesta, ja että ilman totuutta ei tule pysyvää rauhaa. Mutta kokemukset rikosoikeudesta totuuden välineenä eivät ole kovin rohkaisevia. Esimerkiksi Nürnbergissä totuus natsismista kuvattiin siihen sisältyvänä militarismina. Saksan syyllisyys kristalloitui hyökkäyssodan aloittamisena. Juutalaisten tai muiden kansanryhmien joukkomurha oli toissijainen. Esimerkiksi Belzec, Sobibor ja Treblinka, joissa murhattiin yhteensä 1,7 miljoonaa juutalaista, mainittiin vain kerran Nürnbergin asiakirjoissa. Nürnbergissä näytetty filmi, jossa kaivinkoneet hautaavat ruumiita Bergen-Belsenin keskitysleirillä, puhui vain "siviileistä", ei juutalaisista, mustalaisista tai homoseksuaaleista. Nürnbergissä ei käsitelty Saksan kaupunkien pommittamista sodan loppuvaiheessa, Britannian suunnitelmaa Norjan valtaamiseksi, tai Puolan upseerien murhaamista Katynin metsässä. Yhdysvaltain atomipommeja ole milloinkaan tuotu oikeuden käsiteltäväksi: Tokiossa jaettiin voittajan oikeutta.

Rikosoikeudenkäynnit ovat huono väline totuuden löytämiseen. Ne kohdistuvat yksilöiden tekoihin. Historiassa on kysymys muustakin kuin yksilöllisestä pahuudesta tai hyvyydestä. Avatessaan Milosevic-oikeudenkäynnin, syyttäjä Carla del Ponte totesi, ettei "Serbian kansa" ole syytettynä. Ymmärrämme, miksi hän halusi sanoa näin. Samalla antoi Serbialle kuten muillekin väestöryhmille alibin - "emme me olleet siinä mukana, emme tienneet mitään, se ei koskenut meitä" - jonka purkaminen kesti Saksassa vuosikymmeniä.

Ihmisyyttä vastaan kohdistuvien rikosten taustalla on aina instituutioita ja kokonainen poliittinen kulttuuri: Miten al-Bashir pääsi Sudanissa valtaan? Millaiset ryhmät tukivat häntä? Mikä oli ulkomaailman rooli? Näitä kysymyksiä ei rikostuomioistuin sovi käsittelemään, ja koko totuus ei tule esiin. Osatotuus toimii aina jonkun puolesta, toista vastaan. Kenen syyllisyyteen kiinnitetään huomiota, ja miten tuo syyllisyys rajataan, on poliittisen valinnan, ja siis poliittisen vallan kysymys.

Kysymykseen rauhan ja rankaisemisen välisestä suhteesta ei ole helppoa vastausta. Viisas rankaiseminen edellyttää poliittista silmää, mutta rikosoikeuden jumalatar kuvataan side silmillään. Rikoslain poliittisen sokeuden on oletettu takaavan oikeudenkäynnin puolueettomuus. Fiat justitia, pereat mundus: tulkoon oikeus vaikka maailma tuhoutuisi. Harva julistautuu tällaisen juridisen pöyhkeyden kannattajaksi. Oikeudenkäyntien vaihtoehtona pidetyillä totuuskomissioilla on omat ongelmansa - pääseväthän "syylliset" niissä usein uhrien näkökulmasta liian vähällä. Etelä-Afrikan totuuskomissio ei helpottanut eri väestöryhmien välejä.

Yksin rikosoikeuteen turvaaminen ei riitä; pahuuteen tuijottaminen ei luo kestävää yhteisöllisyyttä. On myös tuettava muita solidaarisuuden instituutioita, epätasa-arvon kitkemistä, henkisiä ja taloudellisia voimavaroja. Muutoin rikosoikeus jää epäoikeudenmukaisen maailman peiliksi, jossa vahvimmat voivat ihastella omaa moraalista erinomaisuuttaan.

Kolumni perustuu akatemiaprofessori Martti Koskenniemen Hiroshima-päivän muistotilaisuudessa 6.8.2008 pitämään puheeseen.