Tasa-arvo edistyy kun sen puute paljastetaan

Kuluvana syksynä tasa-arvoasiat ovat ylittäneet uutiskynnyksen useampaan kertaan. Johanna Korhosen irtisanominen Lapin Kansan päätoimittajan paikalta nosti syrjinnän kertaheitolla julkisen keskustelun pääaiheeksi, eikä valtakunnassa ole luultavasti enää ketään, joka ei tietäisi, että syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella on laitonta.

Sekin on tullut selväksi, ettei naispäätoimittajan puolison kuntavaaliehdokkuus voi olla päätoimittajana toimimisen este, jos saman konsernin lehdessä miespäätoimittajan puolison osallistumista kunnallispolitiikkaan ei ole pidetty ongelmallisena.

Muutaman haparoivan kommentin jälkeen Alma Median selitykseksi Korhosen työsuhteen päättämiselle vakiintui luottamuspula. Työnhakutilanteessa ei kuitenkaan ole velvollisuutta kertoa asioita, joiden suora kysyminen on laitonta.

On tärkeää, että Korhosen tapaus ratkaistaan oikeudessa eikä jää pelkästään keskustelupalstatuomioistuinten käsiteltäväksi. Tasa-arvo edistyy sitä mukaa, mitä useammin osoitetaan, että syrjintä ei yksinkertaisesti tule kyseeseen. Joka tapauksessa jo nyt on nähty, että yleinen mielipide ei enää halua hyväksyä tai hyssytellä syrjintää seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella.

Muitakin merkkejä siitä, että jokin mitta on tullut täyteen, on havaittavissa. Tuoreimpana osoituksena tästä on se, että syyllistyttyään seksuaaliseen häirintään valtiosihteerille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin erota saman tien. Uutta oli, että asiaa ei yritetty vähätellä, vaan tasa-arvoministerin aiemmin kannattamaa nollatoleranssia todella noudatettiin.

Juhlapuheissa Suomi esitellään mielellään tasa-arvon mallimaana. Sukupuolten tasa-arvon toteutumista on edistetty lainsäädännöllä, ja esimerkiksi maan hallituksessa naiset ovat enemmistönä. Silti yhteiskunnan rakenteet ylläpitävät edelleen epätasa-arvoa monin tavoin.

Ei ole sattumaa, että nimenomaan pääministeri, ulkoministeri ja valtiovarainministeri ovat miehiä. Sattumaa ei ole sekään, että niissä kunnallisen päätöksenteon avainpaikoissa, joihin sukupuolikiintiöt eivät ulotu, enemmistö on miehiä. Ja mitä seksuaaliseen häirintään tulee, monesti se kuitataan naisten korvien välissä olevaksi ongelmaksi, ellei tilanteella ei satu olemaan monta virallista silminnäkijää.

Kiiltokuvan kääntöpuoli on myös se, että vakavistakaan tasa-arvo-ongelmista ei aina haluttaisi puhua. Esimerkiksi lähisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä ja ilmiö on vahvasti sukupuolittunut: useimmiten väkivaltainen osapuoli on mies ja uhri nainen. Silti käytäntönä on käsitellä parisuhdeväkivaltaa ikään kuin se olisi sukupuolineutraalia tai jos sukupuoli mainitaan, halutaan tilannetta tasoitella muistuttamalla, että naisetkin ovat väkivaltaisia.

Sukupuolinäkökulma jätetään huomiotta myös prostituutiosta puhuttaessa. Keskustelun painopiste on naisissa, jotka myyvät seksiä, mutta sitä, että seksin ostajista valtaosa on miehiä, ei aina pidetä tarpeellisena edes mainita.

Sukupuolineutraalius ei yleensä ole merkki tasa-arvosta, vaan ennemminkin kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta nähdä naisten ja miesten erilainen yhteiskunnallinen asema ja sen vaikutukset.

Politiikassa usko sukupuolineutraaliuteen ei anna mahdollisuutta arvioida päätöksenteon syrjiviä käytäntöjä tai päätösten mahdollisia erilaisia seurauksia miehille ja naisille. Yhteiskunnallisia ongelmia ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan tehokkaasti, jos sukupuoli jätetään - joko tietoisesti tai asiaa sen kummemmin pohtimatta - tarkastelun ulkopuolelle.