Tuo suloinen sana: turvatakuu

Turvallisuuspolitiikka on politiikkaa eikä juristeriaa. Siksi EU:n perussopimuksen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsittelevää lukua ja etenkin sen ensimmäistä artiklaa on hyvä lukea pikemminkin aikomusten ilmaisuna kuin "jumalan sanana".

Artiklan ensimmäinen momentti puhuu operatiivisen toimintakyvyn turvaamisesta unionin alueen ulkopuolisissa rauhanturva- ja konfliktinestotehtävissä sekä kansainvälisen turvallisuuden lujittamisesta YK:n periaatteiden mukaisesti. Momentti on rauhanliikkeen näkökulmasta kohtuullisen mallikas. Kritiikkinä voi sanoa vain, että vaikka momentti mainitsee siviilivoimavarat, luku kokonaisuudessaan täsmentää aivan suhteettomasti sotilaallisten voimavarojen kehittämistä. Tehokas kriisinhallinta on kuitenkin aina ensisijaisesti siviilikriisinhallintaa.

Artiklan toinen ja seitsemäs momentti ovat ne, jotka aiheuttavat julkisessa keskustelussa eniten hämminkiä. Toinen momentti sanoo, että yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sisältää myös vaiheittain täsmentyvän puolustuspolitiikan, joka "johtaa yhteiseen puolustukseen kun Eurooppa-neuvosto niin yksimielisesti päättää".

Seitsemäs momentti ilmaisee keskinäisen avunantovelvoitteen: "Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti."

Euroopan unioni on siis keskinäisen solidaarisuuden yhteisö, jossa hädän hetkellä toimitaan kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta? Tulkinta olisi yksiselitteinen, ellei olisi olemassa Natoa, johon EU:n jäsenmaiden enemmistö kuuluu. Siksi momentin toinen kohta mainitseekin, että "Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sopimusten mukaisia ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin." Kannattaa myös muistaa, että useiden EU:n jäsenmaiden keskinäinen puolustusvelvoite pohjautuu Natoa vanhempaan puolustusyhteistyösopimukseen WEU:n muodossa.

Suurimman hämmingin on aiheuttanut momentin ensimmäisen kohdan perään lisätty lause: "Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen". Joidenkin tulkintojen mukaan se olisi niiden EU-maiden ns. opt-out varauma koko velvoitteesta, jotka eivät ole Naton jäseniä. Suomen hallitus ei kuitenkaan - ymmärrettävästi - yhtynyt sellaiseen tulkintaan esitelleessään vuonna 2006 eduskunnalle EU:n sittemmin haudattua perustuslaillista sopimusta. Hallitus oli sitä mieltä, että keskinäiseen avunantoon velvoittava lauseke koskee kaikkia jäsenvaltioita.

Voi olla, että sopimuksen sanamuotoja vääntäneillä diplomaateilla ei koskaan ollut yksimielistä käsitystä kiistanalaisen lauseen merkityksestä. Järkevimmältä tuntuisi kuitenkin tulkita lause vain toteamukseksi, jolla EU ilmaisee kunnioittavansa Natoon kuulumattomien jäsenmaiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonnetta ilman niille muutoin - implisiittisesti - lankeavaa velvoitetta koordinoida turvallisuuspolitiikkansa jäsenmaiden enemmistön kanssa liittymällä jäseneksi Natoon.

Monet ihmiset on narrattu pohtimaan turhia kysymyksiä: Antaako siis EU turvatakuun? Jos antaa, kykeneekö se toden tullen kuitenkaan vastaamaan huutoonsa? Eikö ainoa todellinen turvatakuu ole saatavissa vain Nato-jäsenyydestä? Oikea vastaus on tietysti, että lopullista ja varmaa sotilaallista turvatakuuta ei ole saatavissa EU:lta, mutta ei etenkään Natolta. Suloinen sana turvatakuu on petollinen. Se johtaa ajatukset ja turvallisuuspoliittisen keskustelun pahasti harhaan.

Sille, että EU-mailla on keskinäinen puolustusvelvoite, on historiallinen ja poliittinen taustansa. Ja olematta anti-atlanttisti voi sanoa, että on parempi, että se on EU-sopimuksessa, kuin että se ei siinä olisi.

Turvallisuus, varsinkaan tämän päivän maailmassa, ei kuitenkaan ole luotavissa voimapolitiikalla. Parhaiten sitä voidaan edistää taitavalla turvallisuuspolitiikalla. Siksi Suomen on syytä panostaa EU-ympyröissä niihin turvallisuuspolitiikan tehtäviin, joita luetellaan artiklan ensimmäisessä pykälässä. Erityisesti Suomen on syytä korostaa siviilikriisinhallintaa ja siviilivoimavarojen kehittämistä.