Vuoden 1968 jälkeen

Tuota 'hullua vuotta' on tänä vuonna muisteltu; ja muisteltavaa on riittänyt: Pariisissa valtavien mielenosoitusten kevät ja järjestyksen palauttanut kuuma kesä; Prahassa poliittisen muutoksen toivon kevät ja sen elokuussa upottaneet Varsovan liiton panssarit; USA:ssa voittoisasti edennyt kansalaisoikeusliike ja Vietnamin sodan vastainen flower power, ja sitten Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhat. Eikä siinä edes kaikki.

Musiikissa, muodissa, kansalaisjärjestöaktivismissa ja politiikassa svengannut iloinen 60-luku tuntui tuona vuonna saavuttavan kaikkialla karnevalistisen huipentumansa. Samalla se enteili totisemman ajan alkua.

60-luvusta ja sen merkityksestä on jo kirjoitettu historioita. Yksi parhaista silmiini sattuneista on tasan kymmenen vuotta sitten ilmestynyt amerikkalaisen Arthur Marwickin The Sixties - Cultural Revolution in Britain, France, Italy, and the United States, c.1958-c.1974.

Oleellisinta 60-luvussa oli, että se muutti ihmisten kanssakäymisen, pukeutumisen ja koko olemisen kulttuurin pysyvästi, ja radikaalimmin kuin mikään vuosikymmen sitä ennen tai sen jälkeen. Marwick'ille 60-luku on pitkä - viitisentoista vuotta - mutta hänellekin siinä on kaksi taitekohtaa: 1963 ja 1968. Suomessa vuosi 1968 tuli poliittisen kulttuurin alueella merkitsemään suurempaa ja synkempää käännettä kuin missään muualla. Tosin se kaikella voimallaan nousi näkyviin parin vuoden viiveellä.

Avainsana 60-luvun ymmärtämiselle niin meillä kuin muuallakin on vasemmisto. 60-lukulaisten tietoisuuteen se kohosi sitoutumattomana New Left vasemmistolaisuutena, joka pahoitteli kylmän sodan jakolinjoja ja vierasti juoksuhautoihinsa kaivautuneita vasemmistopuolueita. Juuri siksi puolueiden ulkopuoliset yhden asian liikkeet tulivat suosituiksi. Suomessa vielä 50-luvulla hegemoniaansa ylläpitänyt alunperin saksalaissuuntautunut oikeistolainen 'sotilasisänmaallisuus' vaihtui yleiseksi kriittisyydeksi ja haluksi tehdä poliittisen kulttuuriperinnön uudelleen arvio. Sosiologiasta tuli yliopistolla muotioppiaine. Katse suuntautui anglosaksiseen maailmaan.

Vuoden 1966 jälkeen poliittinen tilanne Suomessa näytti New Left -vasemmistolaisittain valoisalta. SDP oli noussut anti-Kekkoslaisesta juoksuhaudastaan ja SKDL oli saanut edellytykset vapautua neuvostokommunistisesta pakkopaidastaan sen jälkeen, kun sen jäsenjärjestö SKP oli syrjäyttänyt Moskovan mielisen johtonsa. Koko vasemmiston aatteellinen uudistuminen ja yhteistyökykyisyyden syntyminen näytti lähteneen liikkeelle. Ilman Tshekkoslovakian miehityksen heijastusvaikutuksia kaikki olisikin voinut myöhemmin mennä aivan toisin.

Vuoden 1968 jälkeen kehittymään lähtenyt 'taistolaisuus' samaistui nopeasti täysin SKP:n johdosta syrjäytettyyn Moskovan mieliseen siipeen. Se oli kuitenkin johdannainen reaktio, ei alkuperäinen. Alkuperäistä oli manikealaisena näyttäytyvä valintatilanne: Neuvostoliiton panssareita vastaan vai niiden puolesta. Vielä 1968 kaikki vasemmistonuoret olivat mukana mielenosoituksissa, joissa huudettiin "sosialismi kyllä, panssarit ei". Opiskelijoiden 60-lukulaisten jälkeisessä ikäkohortissa kyti kuitenkin epävarmuus, joka pian muuttui varmuudeksi: maailman edistyksen ja rauhan voimat tarvitsevat myös neuvostopanssarit ja -ydinaseetkin. Oli liityttävä 'yhteiseen rintamaan'.

Kunka paljon taistolaisuuden intellektuaalisessa kamikatzessa oli kysymys vain 'laululiikkeestä' ja ennen kaikkea Kai Chydeniuksen musiikista? Vielä vuonna 1966 Arvo Salon Lapualaisoopperassa lauletut säkeet "Jumalauta, näillä lakeuksilla ei pilkata jumalaa" ymmärrettiin fasismin ja totalitarismin sarkastiseksi kritiikiksi. Vuoden 1968 jälkeen samalla lapualaisella ehdottomuudella laulettiin saman säveltäjän taistelulauluja punaisen fasismin ylistykseksi.

70-luvun opiskelija- ja kulttuurimaailmassa aivan liian suosituksi kohonnut taistolaisliike on heittänyt pitkän ja pahan varjon suomalaisten poliittis-intellektuaaliseen elämään. 70-luvulla se aiheutti kaiken varsinaisen puoluepoliittisen toiminnan kaivautumisen uudelleen omiin turvallisiin poteroihinsa. Enkä luullakseni mene tulkinnassani liian pitkälle, jos näen vihreän liikkeen synnyn 80-luvulla jälleen eräänlaiseksi New Left -rektioksi puoluevasemmiston ja vasemmistokulttuurin tilaan.

Vuoden 1968 jälkeisen vasemmiston regression aiheuttivat Neuvostoliitto ja kommunismi. Niiden kuolemasta alkaa olla kaksikymmentä vuotta. Kuitenkin vieläkin on niin, että vasemmisto voi lopullisesti päästä irti vuoden 1968 pahasta perinnöstä - taistolaisuuden jälkeensä jättämistä traumoista ja epäluottamuksesta - vain omalla aktiivisuudellaan.