Eläinkohujen anatomia – eläintuotannon matka julkisuuteen

Valkoinen laiha naali tuijottaa suoraan kameraan – yhdellä silmällään. Sen toinen silmä on ummessa, pää vinossa, sylki valuu suupielestä. Naali kuvattiin syksyn 2009 aikana kolmasti. Joka kerta sen tila näytti pahentuneen. Tällaisia kuvia eläimistä on tullut julkisuuteen viime aikoina vähän väliä.

Tätä kirjoitettaessa turkistarhaus on ollut uutisissa joka päivä jo lähes kaksi viikkoa. Myös pääministeri Matti Vanhanen on työntänyt lusikkansa soppaan ja syyttää nyt eläinaktivisteja sekä Yleisradiota asian paisuttelusta jollei jopa vääristelystä. Miten tässä näin kävi? Miksi eläimistä tuli yhteiskunnallinen kuuma peruna, joka saa mattimeikäläiset liikkeelle ja mattivanhasten blogikynät sauhuamaan?

"Ei voi olla Suomesta"

Periaatteessa ketkä tahansa olisivat voineet tuoda eläinten kärsimyksen julkisuuteen. Ja oikeastaan niin kävikin. Eläimistä huolestuneet, rohkeat ja toimintavalmiit ihmiset kävivät kuvaamassa eläintiloja ja toivat kuvat sitten Oikeutta Eläimille -yhdistyksen haltuun. Useamman kymmenen ihmisen joukko päätti nostaa eläinten olosuhteet tapetille - ja niin, että asiasta keskusteltaisiin vakavasti.

Tyrmistys oli valtava, kun kuvat häkkikanaloista, broilerihalleista ja sikaloista tulvivat julkisuuteen A-Studiossa vuonna 2007. Niin eläintilalliset kuin maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilakin epäilivät aluksi, etteivät julkaistut kuvat voi olla Suomesta. Ääni kellossa muuttui, ja nyt ministerikin yritti vakuuttaa, että Suomessa eläimiä hoidetaan oikeasti hyvin ja tämä myös suomalaisten on saatava tietää. Kuvat puhuivat toista kieltä ja kertoivat eläinten julmasta arjesta.

Tehotuotannon ja turkistarhojen olosuhteet ovat selkeästi olleet yllätys suurelle osalle suomalaisia. Ihmiset ovat kuvailleet huutaneensa ääneen nähdessään kuvat turkistarhoilta. Toiset sanovat, etteivät edes pysty katsomaan kuvia eläintiloilta, niin järkyttäviä ne ovat. Eläintuottajille suuri osa kuvista tuntuu kuitenkin olevan perusarkea, normaaliutta – vaikka kaikki toki julkisesti tuomitsevat sellaisen eläinten pidon, jossa eläimillä näkyy haavoja tai katkenneita luita. Mutta perusongelmaa – ahtautta, virikkeettömyyttä ja mahdottomuutta toteuttaa eläinten tyypillisiä tarpeita – eivät kaikki tunnu havaitsevan, sillä näin eläimiä on pidetty ainakin viimeiset viisikymmentä vuotta.

Mikä on ongelma?

Miksi eläinten ahtaasti pitäminen tai virikkeettömyys sitten on ongelma? Ymmärrettävää on, että eläimillä on halu ja tarve liikkua. Ilman mitään tekemistä ne turhautuvat, muuttuvat apaattisiksi tai esimerkiksi alkavat kiertää merkityksettömästi kehää häkissään. Mutta kysymys liittyy myös laajempaan ja perustavampaan ajatukseen: miksi eläimet tulisi ottaa huomioon?

Ihminen erottaa itsensä mielellään kaikista muista eläimistä: ikään kuin hyttynen olisi samankaltaisempi simpanssin kanssa kuin ihminen ja simpanssi ovat keskenään. Tällaista jaottelua on ylläpidetty kulttuurissamme niin kristinuskon kuin aristoteelisen maailmanjärjestyksenkin voimalla – ihmisen paikka on muiden eläinten yläpuolella. Viime aikoina kysymys eläinten asemasta liittyy ehkä myös kaiken tuotteistamiseen: luonto ja eläimet ovat hyödykkeitä, joille ei juuri muita arvoja suoda. Eläimen voi siis omistaa, sulkea karsinaan tai häkkiin, kasvattaa lihaisaksi tai kiiltäväturkkiseksi – ja tappaa, jotta eläimestä saisi rahaa?

Mitään loogista perustelua muiden eläinten alemmuudelle ei ole. Lajien tasaveroisuus horjuttaa kuitenkin yhteiskuntajärjestystämme niin voimakkaasti, että asiaa on vaikeaa kohdata. Moraalisina toimijoina meidän tulisi kuitenkin pystyä perustelemaan toimemme kaikkia eläimiä – ei vain ihmistä – kohtaan.

Julkisuuden oppitunnit

Eläinoikeusliikkeen sisällä oltiin jo pidemmän aikaa pohdittu, miten tuoda näkyväksi yksi eläinteollisuuden suurimmista ja arkipäiväisimmistä alueista: tuotantoeläimet. Koska monet tuntuivat ajattelevan, että maito tulee purkista ja liha kaupan hyllyltä, haluttiin näyttää mistä ja millaisista olosuhteista eläinperäiset tuotteet todella tulevat. Juuri siksi eläintilat päätettiin alunperin kuvata.

Sekä toimittajat että politiikan tutkijat ovat huomautelleet, että eläinaktivistit kasvoivat aikuisiksi eläintilojen kuvauksien myötä. On totta, että aktivistit ovat oppineet paljon sen 15 vuoden aikana, kun suoran toiminnan eläinoikeusliike on ollut Suomessa julkisuudessa. Toiminnasta on tullut paljon pitkäjänteisempää ja yhteen asiaan kerrallaan keskittyvää. Mutta eläintenvapautuksen merkitystä nyt turkistarhoilla kituville eläimille tuskin väheksyy kukaan, vaikka kuinka aikuisia tässä oltaisiinkin.

Kuvaaminen sallittu

Suuri kiitos heränneestä keskustelusta kuuluu niille henkilöille, jotka päättivät lähteä kuvaamaan eläinten olosuhteita. He eivät ilmeisesti halunneet jäädä odottelemaan, että puoluepolitiikassa jonain päivänä tapahtuisi jotain sellaista, joka toisi eläinten aseman vakavasti esiin.

Paljon muutakin on tarvittu: nettisivut, toiminta kaduilla, lehdistötiedotteet, julisteet, lentolehtiset – kaikki on toteutettu vapaaehtoisperiaattein, toimijoiden omasta halusta tuoda eläinten välineellinen asema julkisen keskustelun alaiseksi.

Johtajia ei näissä karkeloissa arvosteta, vaikka joukosta löytyykin karismaattisia voimahahmoja. Esimerkiksi turkistarhauskieltokampanjaa valmisteltiin pienryhmissä, joilla oli päätösvalta omista vastuualueistaan. Suurista linjauksista keskusteltiin toki yhteisesti. Valta toiminnan sisällöstä ja suunnasta oli loppujenlopuksi niillä, jotka tekivät ja toimivat.

Sikatehtaat-kampanjan aikana joulukuussa 2009 yllätti se, ettei mediaa oikeastaan kiinnostanut, ketkä sikaloita olivat kuvanneet, kun puolestaan vuoden 2007 tehotuotantotutkimuksen aikaan tätä tietoa tivattiin jatkuvasti. Olimme kuvitelleet, että kuvaajien julkisuuteen tuleminen herättäisi myrskyn - pieleen meni.

Ilmeisesti eläinten huonojen olojen kuvaaminen on yhteiskunnallisesti niin hyväksyttyä, ettei tällaisilla tiedoilla ole media-arvoa. Joissain yhteyksissä kuvaamista on jopa kutsuttu tutkivaksi journalismiksi.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa