Europuolueet ja Euroopan parlamentti ansaitsevat median huomion

Harvalla kansanedustuslaitoksella on niin huono imago kuin Euroopan parlamentilla. Parlamentti mielletään helposti tuhlailevaksi ja elitistiseksi instituutioksi, joka verorahojen haaskaamisen ohella tekee 'vääriä' tai 'vastuuttomia' päätöksiä, arvioi Tapio Raunio.

Väitteet tuhlailusta pitävät toki osittain paikkansa: älytön reissaaminen Brysselin ja Strasbourgin väliä ärsyttää jopa valtaosaa europarlamentaarikoista eikä ole omiaan lisäämään kansalaisten luottamusta unionin ainoaan vaaleilla valittuun toimielimeen.

Väitteet vääristä tai vastuuttomista päätöksistä puolestaan ilmentävät sitä yksinkertaista tosiasiaa, että Euroopan parlamentilla (EP) on nyt todellista lainsäädännöllistä valtaa. Eli EP on vastuullinen tai vastuuton, riippuen siitä miten itse kukin sen kantoihin asennoituu.

EU:n kahdesta lakiasäätävästä kamarista ministerineuvostolla on toki myös jatkossa selkeästi enemmän valtaa kuin parlamentilla. Neuvosto ja parlamentti ovat tasavahvoja ainoastaan yhteispäätösmenettelyn alaisuuteen kuuluvissa asioissa. Laskutavasta riippuen sen alaisuuteen lukeutuu noin 30-50 prosenttia EU:n lainsäädännöstä, ja Lissabonin sopimuksen myötä yli puolet unionin laeista tultaneen hyväksymään yhteispäätösmenettelyllä.

Parlamentti lisää avoimuutta

Yhteispäätösmenettelyssä on kaksi käsittelyä, joiden jälkeen kutsutaan tarvittaessa koolle kamarienvälinen sovittelukomitea. Esityksen läpimeno edellyttää sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntää. Lissabonin sopimuksen myötä myös EU:n koko vuotuisen budjetin hyväksyminen edellyttää sekä neuvoston että EP:n puoltavaa kantaa.

Parlamentin lainsäädännöllisen vallan kasvu on myönteistä demokratian ja ennen kaikkea läpinäkyvyyden kannalta. EP:n toiminta on huomattavasti avoimempaa kuin Suomen eduskunnan, ja esimerkiksi parlamentin valiokuntien kokoukset ovat julkisia. Parlamentin kannanotot perustuvat ensisijaisesti valiokuntien mietintöihin, joiden valmistelusta vastaavat yksittäiset euroedustajat.

Mietintöjen laadinta onkin ryhmissä vaikuttamisen ohella EP:n jäsenten keskeinen vaikutuskanava. Mietintöjen laatijat ovat myös yhä aktiivisemman lobbauksen kohteena - näin ennen kaikkea sisämarkkinalainsäädännössä, jossa yritysmaailman ja kansalaisjärjestöjen edut ovat usein näkyvästi vastakkain.

Europuolueet paitsiossa

Euroopan tasolla toimivat - nykyään EU:n budjetista rahoitettavat - europuolueet ja niiden EP-ryhmät ovat jääneet mediassa lähes täysin paitsioon. Europuolueiden organisaatiorakenne vastaa pitkälti kansallisten puolueiden organisaatioita: europuolueilla on puoluekokouksen valitsema johtaja ja sihteeristö, puoluehallitus tai vastaava elin, sekä ryhmä Euroopan parlamentissa.

Europuolueiden hallitseva piirre on kuitenkin jäsenpuolueiden itsenäinen asema ja liikkumavapaus. Europuolueiden kansalliset jäsenpuolueet ovat vanhoja järjestöjä, joiden identiteetti ja poliittinen profiili ovat muovautuneet vuosikymmenten saatossa. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä.

Ennen kaikkea kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi lähes olematon. Europuolueilla ei ole "omaa" äänestäjäkuntaa eikä varsinaisia yksilöjäseniä. Vaikka suomalaiset puolueaktiivit kuuluvat kansallisen puolueensa välityksellä europuolueeseen, on erittäin todennäköistä, ettei enemmistö heistä tunne oman europuolueensa ideologiaa tai toimintaperiaatteita.

Vasemmisto ja oikeisto nokikkain

Parlamentin toiminta rakentuu näiden europuolueiden puolueryhmien varaan. Jako vasemmistoon ja oikeistoon on lisännyt merkitystään parlamentissa. Kaksi suurinta ryhmää, eli keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue (EPP) ja Euroopan sosialidemokraattisen puolue (ESP), ovat toki harjoittaneet yhteistyötä läpi parlamentin historian.

Kahden suuren ryhmän kompromissit myötävaikuttavat parlamentin muutosesitysten läpimenoon komissiossa ja neuvostossa, sillä onhan valtaosa komissaareista ja jäsenvaltioiden ministereistä joko sosiaalidemokraatteja tai konservatiiveja/kristillisdemokraatteja.

1990-luvun lopulta alkaen nämä kaksi suurta ryhmää ovat kuitenkin äänestäneet yhä enenevässä määrin toisiaan vastaan. Tämä kehitys selittyy ennen kaikkea EP:n lainsäädäntövallan ulottumisella yhä tärkeämpiin asioihin kuten sisämarkkinakysymyksiin sekä ympäristöpolitiikkaan. Itse asiassa EPP ja ESP ovat yhteispäätösmenettelyn alaisuuteen luuluvissa asioissa selkeästi vahvempia toimijoita kuin neuvostossa edustettuina olevat jäsenmaat - Saksa ja muut isot jäsenmaat mukaan lukien.

Puolueryhmät ovat yleisemminkin vankistaneet rooliaan parlamentissa ja erityisesti sen valiokunnissa. Samalla ne ovat tulleet yhtenäisemmiksi ja selittävänä tekijänä on jälleen valta: kansallisten puolueiden ja yksittäisten europarlamentaarikkojen on äänestettävä ryhmänsä mukana kyetäkseen edistämään tavoitteitaan.

Kansalliset puolueet ovat toki alkaneet kiinnittää tarkempaa huomiota euroedustajiensa toimintaan, mutta niidenkin etujen mukaista on pidättäytyä EP-ryhmien arkea vaikeuttavasta ohjeistamisesta. Toki on muistettava, että mikäli kansallisen puolueen ja EP-ryhmän edut menevät ristiin, äänestää edustaja todennäköisemmin ehdokasvalinnasta vastaavan kansallisen puolueensa mukana.

Mihin kansa katosi?

Parlamentin suurin ongelma ja tulevaisuuden haaste on kansalaisten aktivoiminen EU:n päätöksentekoon. Haaste on vaativa, sillä parlamentilla eikä koko unionilla ole juuri toimivaltaa kansalaisten kannalta keskeisissä kysymyksissä kuten verotus, koulutuspolitiikka, terveydenhuolto tai työllisyyspolitiikka. Unionilla ei myöskään ole merkittävästi tulonsiirtoihin perustuvaa taloudellista valtaa, ei ainakaan budjetin koolla mitattuna.

Lisäksi EU:n poliittisesta järjestelmästä puuttuu jäsenvaltioille tyypillinen hallitus, joka on riippuvainen parlamentin enemmistön tuesta. Perinteiset hallitustehtävät jakaantuvat unionissa neuvoston, Eurooppa-neuvoston ja komission kesken. Näistä vain komissio on vastuussa parlamentille. Eli integraatio ja EP:n valta eivät konkretisoidu kansalaisten arjessa tavalla, joka motivoisi heitä äänestämään eurovaaleissa.

Eurovaalien äänestysprosentti onkin laskenut ensimmäisistä vaaleista alkaen, ollen 63 % vuonna 1979 ja 46 % vuoden 2004 vaaleissa. Äänestysaktiivisuus on siis laskenut parlamentin vallan kasvusta huolimatta - päinvastoin kuin aikanaan ennustettiin.

Kesäkuun 2004 vaaleissa alhaisin lukema kirjattiin Slovakiassa, jossa vain 17 % käytti äänioikeuttaan. Suomessa äänesti vuoden 2004 vaaleissa 41 % äänioikeutetuista. Lukemat ovat alhaisia, mutta samalla siis loogista seurausta parlamentin roolista ja laajemmin unionin ja sen jäsenmaiden välisestä vallanjaosta.

Kirjoittaja on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Lue myös Satu Hassin kommentit Ytimen verkkosivuilla.