Honduras nousee hiljaisuuden kulttuuria vastaan

Aave leijuu jälleen kerran Latinalaisen Amerikan yllä, vallankaappausten aave.

Vielä 1980-luvulla oli arkipäivää nähdä tiedotusvälineissä haudanvakavia, aurinkolaseihin sonnustautuneita sotilashallituksia. Melkein parikymmentä vuotta manner on saanut nauttia suhteellisen rauhallisesta kansalaisyhteiskunnan kehityksestä, siviilihallituksista ja säännöllisistä vaaleista.

Tällä vuosituhannella valtaa on vaihdettu Yhdysvaltojen etelärajan toisella puolella väkivalloin kahdesti: vuonna 2002 Venezuelassa ja 2004 Haitissa. Kesäkuun lopulla tapahtui jälleen vallankaappaus, tällä kertaa yllättävästi Hondurasissa, joka harvoin on ollut esillä kansainvälisessä uutisoinnissa. Vaikka mielestäni kyse ei olekaan sotilasvallankaappauksesta, tälläkin kertaa on vallan anastanut parlamentin puhemies Roberto Micheletti esiintynyt julkisuudessa aurinkolasit silmillään.

Tämä kirjoitus perustuu siihen, että vuosina 2002-2005 vierailin Hondurasissa säännöllisesti tutkimuksen ja kehityshankkeiden puitteissa. Kesäkuun lopulla vallankaappauksen aikana olin Perussa ja seurasin tapahtumia suorana lähetyksenä kolmen eri latinomaan televisiokanavien välityksellä. Olen pitänyt tietojani ajan tasalla keskieurooppalaisten ja suomalaisten tiedotusvälineiden kautta.

Erityisesti Suomessa on herättänyt huomiotani puutteellinen tietopohja kaappauksesta ja sen motiiveista – sekä tietysti Hondurasista, mikä ei ole yllättävää, lieneehän se kansainvälisesti kaikkein tuntemattomin Latinalaisen Amerikan maa.

Kansainväliset ja suomalaiset tiedotusvälineet ovat antaneet ymmärtää, että Hondurasin vallankaappaus johtui siitä, että vaaleilla valittu presidentti Manuel ”Mel” Zelaya oli pyrkinyt muuttamaan perustuslakia kaksi peräjälkeistä presidentin virkakautta sallivaksi. Väite ei kuitenkaan ole tosi, vaikka sitä käytettiinkin kaappauksen perusteluna. Tästä voidaan vain päätellä, että kansainvälinen lehdistö on mennyt vallan anastaneiden propaganda-ansaan.

Taustalla riita perustuslaista

Hondurasin syrjäytetty presidentti Zelaya halusi järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen siitä, halusivatko äänestäjät marraskuun lopussa pidettäviin yleisiin vaaleihin (samana päivänä kunnallis-, parlamentti- ja presidentinvaalit) neljännen uurnan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valitsemista varten. Tämä kansanäänestys oli tarkoitus järjestää juuri sinä päivänä, kun Zelaya karkotettiin maasta, ja paikoitellen se järjestettiinkin – ymmärrettävästi vaalituloksia ei koskaan julkistettu.

Kansanäänestyksen vaalilippu oli A4-kokoinen ja siinä oli yksinkertainen kysymys vapaasti käännettynä ”haluatko, että seuraavissa vaaleissa äänestetään perustuslakia säätävästä kansalliskokouksesta?” sekä laatikot kyllä ja ei -rukseille.

Hondurasin perustuslaki ei toisaalta tunne kansanäänestystä tai referendumia, mistä syystä Zelaya kutsuikin järjestämäänsä ”mielipidetiedusteluksi”.

Mikäli niin kutsutun tiedustelun tulos olisi ollut myönteinen ja perustuslakia säätävä kansalliskokous valittu vaaleilla, olisi se tietysti voimasuhteidensa mukaan voinut muuttaa perustuslakia niin, että presidentti olisi voinut olla ehdokkaana toiselle kaudelle. Mutta ollaan kaukana siitä, että ”Zelaya syrjäytettiin, koska hän aikoi muuttaa perustuslakia niin, että hän olisi voinut jatkaa toiselle kaudelle” kuten asia suomalaisessa lehdistössä yleensä esitettiin.

Armeija vallan takaajana

Hondurasin perustuslakioikeus oli tehnyt päätöksen, että Melin järjestämä kansanäänestys oli laiton ja perustuslain vastainen. Kun sitten presidentti erotti puolustusvoimien komentajan, joka kieltäytyi noudattamasta presidentin antamia käskyjä ja jakamasta vaalimateriaalia kansanäänestystä varten, korkein oikeus palautti virkaansa puolustusvoimien komentajan kävellen näin lain mukaan puolustusvoimien ylipäällikön aseman omaavan presidentti Zelayan yli.

Tämän jälkeen parlamentin puhemies, Zelayan liberaalipuoluetta edustava Micheletti lähettikin armeijan karkottamaan Zelayan maasta ja julisti itsensä väliaikaishallituksen presidentiksi.

Costa Rican presidentti ja Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1984 saanut Oscar Arias on tuloksettomasti yrittänyt toimia välittäjänä osapuolten välillä. Zelaya on päättänyt palata Hondurasiin ja Micheletti on yhtä päättäväisesti sitä mieltä, että Zelaya ei missään nimessä tule palaamaan kotimaahansa ellei samalla alistu perustuslakituomioistuimen tuomittavaksi.

Aito demokratia vielä kaukana

On liian yksinkertaista pitää tapahtumia pelkästään liberaalipuolueen kahden voimahahmon, Zelayan ja Michelettin välisenä valtataisteluna. Samaa voi sanoa vanhojen aikojen tapaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun syyttämisestä.

Toisaalta vastakkain ovat tiukka laillisuusperiaate ja kansalaisten laajempaa osallistumista ajava populismi, joiden molempien taustalla on kyse vallasta. Honduras on maa, jonka kaksipuoluejärjestelmä on harvinaisen oligarkkinen. Liberaalipuolue ja kansallinen puolue ovat perinteisesti eronneet toisistaan vain näennäisesti.

Tämän vuoden aikana Zelaya ajautui vasemmalle Venezuelan presidentti Hugo Chavezin ajaman populismin suuntaan, mikä uhkasi vakiintunutta ”kauhun tasapainoa” vallan keskittymisessä.

Geopoliittisella tasolla tarkasteltuna Hondurasin tapahtumat ovat ilmaus siitä pelosta, jonka Venezuelan Hugo Chávez öljyvaroineen aiheuttaa alueella. Mielestäni tämä pelko on aivan oikeutettua – Chávezin öljydollareilla ostettu vaikutusvalta oikeasti aiheuttaa poliittista epävakautta Latinalaisessa Amerikassa. Zelayakin kääntyi chavismon kannattajaksi yhdessä päivässä tavattuaan Venezuelan rääväsuisen presidentin, joka on antanut anteeksi Hondurasin valtiovelkaa Venezuelalle ja luvannut maalle kehitysapua. Esimerkiksi viimeaikaisissa Bolivian ja Perun välisissä kiistoissa monet paikalliset näkevät Hugo Chávezin sormenjäljet.

Viime kädessä mielestäni Hondurasin vallankaappaus on myös osoitus siitä, että edustuksellinen demokratia monissa Latinalaisen Amerikan maissa ei ole tuonut yhteiskuntiin aitoa demokratisoitumista. Hondurasin kaltaisissa suljetuissa, sisäänpäin kääntyneissä maissa pieni perinteinen poliittinen eliitti on pystynyt säilyttämään asemansa ja etuoikeutensa. Taloudellinen ja poliittinen eliitti eivät ole eriytyneet toisistaan.

Hondurasin näkymätön kansa

Itse kuitenkin näen lopulta Hondurasin vallankaappauksen merkityksen syvärakenteiden pitkän tähtäimen kehityksen valossa. Honduras on mitä tyypillisimmin niin sanotun hiljaisuuden kulttuurin maa. Sen erottaa muista Latinalaisen Amerikan maista kansalaisten näkymättömyys mediassa. Yksityiset tiedotusvälineet ovat poliitikkojen omistuksessa ja väestö alistuu auktoriteettien valtaan. Pelko juontuu osaltaan kuumaksi muuttuneen kylmän sodan ajoilta, jolloin Honduras toimi Yhdysvaltojen tukikohtana alueella sisällissotien riehuessa naapurimaissa.

Kun maa nyt on jakautunut voimakkaasti kahtia toisaalta näennäisen laillisuuden puolustajiin Zelayaa vastaan ja Zelayan innokkaisiin kannattajiin, positiivista asiassa etsien voidaan todeta, että Hondurasin kansalaiset ovat heräämässä poliittiseen toimintaan. Zelayan tueksi järjestetyissä mielenosoituksissa yleinen vaatimus onkin, että kansa haluaa osallistua enemmän poliittiseen päätöksentekoon.

Juuri tästä syystä Melin haluama ”mielipidetiedustelu” oli niin uhkaava molempien puolueiden valtaeliitille. Argumentti kahdesta peräkkäisestä presidenttikaudesta Zelayan vallasta syrjäyttämisen motiivina on vain puolittainen tekosyy. Kyseessä näyttää olevan hondurasilainen maan tapa: vuonna 2002 maan lakimiesliitto syrjäytti laittomasti kokoon kutsutussa yhdistyskokouksessa laillisesti valitun, mutta häiritseväksi koetun hallituksensa.

Varmaa toisaalta on, ettei Hondurasin tilanteeseen ole tyydyttävää, normaalidemokratian mukaista ratkaisua. Kansainvälinen paine ei Hondurasissa paljoa paina ja nimekkäine välittäjineenkin se voi korkeintaan painostaa Michelettin pitämään lupauksensa järjestää marraskuun lopun vaalit normaaliaikataulun mukaan, vaikka niiden legitimiteetti olisi kyseenalainen.

Kuten eräskin hondurasilainen varaministeri minulle totesi runnottuaan vastustuksesta huolimatta läpi klientilistisen nimityksen: ”Näin me olemme aina tehneet eikä meillä ole mitään syytä muuttaa tapojamme”

Maaria Seppänen on filosofian tohtori ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.

Lue lisää aiheesta:

• Ydin 3/2009 Honduras-jutut
  

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa