Illuusioita, utopioita ja euro-realismia

Eurooppa on käsitteenä monikollinen: Maantiedettä se ei ole, sillä maisemat, arvot ja elämäntavat ovat samat kahden puolen Uralin. Rajoja sillä ei ole lännessäkään, ulottuuhan euroalue Atlantin taakse Ranskan Antilleille ja Guiyanaan, kaakossa Intian Valtamerelle, Réunionin saarelle.

Euroopan unioneja ole niitäkään vain yksi: toisilleen vastakkaiset arvot jakavat sen moneen osaan. Eurooppa-aate ei ole synnyttänyt kaikille yhteistä ’uutta poliittista kulttuuria’, jota Jean Monnet ja perustajaisät olivat pitäneet välttämättömänä kivijalkana maailmansotien raunioille rakennettavalle Uudelle Euroopalle. He uskoivat, että Euroopan asukkaita tuolloin elähdyttänyt tunne kohtalonyhteydestä olisi jo luonut perustan yhteisvastuulle, josta tietoisina kansalaiset olisivat valmiit asettamaan Euroopan yhteisen edun kansallisen edelle. Monnet muistutti etteivät perustajaisät olleet yhdentämässä valtioita, vaan kansoja.

Viime vuosikymmenellä olin EU:n komission järjestämässä konferenssissa, jonka aiheena oli unionin imago kansalaisten silmissä. Kansalaisten luottamus EU:n instituutioihin oli tuolloin pudonnut alle 50 prosentin ja yhdentyminen oli menettämässä enemmistön kannatuksen silloisissa 15:ssa jäsenmaassa.

Mielestäni perussyy imago-ongelmaan oli EU:n etäisyys ja sen toimielinten loitontuminen kansalaisista. Bryssel tuo mieleen kielletyn kaupungin, jonka temppeleissä papisto lukee loitsuja, säätää lakeja suljettujen ovien takana ja tulkitsee toisilleen Rooman sopimusta, Euroopan liitonarkkia, ja muita salakielisiä pyhiä tekstejä, joita kansalaiset eivät ymmärrä. Paljon parjattu byrokratiakin saattoi olla mitoiltaan tarkoituksenmukainen ja toimissaan tehokas jäsenmaiden kansallisten virkakoneistojen rinnalla, mutta demokratiavaje oli nähdäkseni ongelmista pahin ja tulisi poistaa. Rohkenin muistuttaa osanottajia Woodrow Wilsonin maksimista: Open government openly arrived at – avoimesti syntyneitä päätöksiä avoimesti toteuttava hallitus. Se olisi sopinut myös EU:n ohjenuoraksi.

Ei demokratian virusta Brysseliin

Puhetta johtaneen komissaarin vastaus jäi mieleen: Eurooppa-projektin toteuttaminen on ollut Monnet’n päivistä alkaen pienen, valveutuneen eliitin asiana. Instituutiot on tarkoituksellisesti perustettu sellaisiksi, että ne ovat suojassa populismilta ja demokratian valekaavussa esiintyvältä demagogialta.

Todellinen syy EU:n vaikeuksiin on jäsenvaltioiden poliitikkojen tarve hankkia halpa-arvoiseen populismiin turvautumalla äänestäjien kannatus pysyäkseen vallassa. Vain voimakkaat instituutiot kykenevät pitämään väärää politiikkaa tukeva kansallis- tai kansalaismielipide loitolla EU:sta. Vain asialleen vihkiytynyt eliitti voi luotsata unionin skeptisen tai vihamielisen kansalaismielipiteen karikoista selville vesille.

- Meidän tulee jättää vaatimukset ’demokratiavajeen’ poistamisesta omaan arvoonsa, korosti puhetta johtanut komissaari ja lisäsi:

- Esiintymällä demokratian nimissä poliitikot halvaannuttavat ja lopulta pysäyttävät yhdentymisprosessin. Eiväthän kansalaiset voi sitä ymmärtää, koska heillä ei ole riittävästi tietoa eikä koulutusta.

Hän vertasi demokratiaa virukseen, jota vastaan EU:n on rokottauduttava lujittamalla instituutioittensa vastustuskykyä.

Eliitti Euroopan asialla

Lausunto edusti ajattelua, joka kieltämättä periytyy Monnet’n kokemuksista. Kun Monnet sai 1946 tehtäväkseen johtaa Ranskan sodanjälkeistä jälleenrakentamista, hän perusti kansantalouden suunnitteluviraston.

Ranska oli menettänyt sodassa yli neljänneksen kansallisvarallisuudestaan, miehittäjä oli ryövännyt koneet ja kalusteetkin tehtaista. Melkein kaikki oli aloitettava alusta. Viraston palveluksessa oli silti enimmillään sata henkilöä – lähetit, sihteerit ja autonkuljettajat mukaan lukien. Monnet oli värvännyt virastoon puolisen tusinaa lahjakasta talousoppinutta. He olivat vastuussa vain pääministerille. Poliitikot ja byrokraatit Monnet piti visusti loitolla, koska tiesi suunnitelmien juuttuvan hetkessä virkakoneiston rattaisiin tai kaatuvan Ranskan neljännen tasavallan kaoottiseen puoluepeliin.

Saman mallin Monnet siirsi 1958 Euroopan hiili- ja teräsyhteisön komissioon, EU:n komission edeltäjään. Komission tuli olla poliitikoista riippumaton asiantuntijaelin, vastuussa päätöksistään vain jäsenmaiden hallitusten päämiehille. Demokratiavaje selittyy siksi paljolti EU:n rakenteesta. Euroelitistisen ajattelun juuret ovat Brysselissä syvällä.

Siksi EU:ssa vaikuttaa kaksi poliittista kulttuuria. Elitistisen yhdentymismallin rinnalla oli näet ollut vaikuttamassa toive ’kansalaisten Euroopasta’ eli demokraattisesti hallinnoidusta Euroopan unionista, vuosisataisen Eurooppa-idean toteutumisesta. Se elähdytti myös Monnet’ta ja useimpia hänen sukupolvensa valtiomiehiä.

Aaatteen ydinsanoman ilmaisi selkeimmin Winston Churchill 1948:

- Euroopan voi yhdentää vain sen asukkaiden valtaenemmistön sydämessään tuntema toive ja sen kansalaisten selkeästi ja voimallisesti ilmaisema tahto kaikissa Euroopan vapautta rakastavissa maissa, asuivat he missä tahansa ja äänestivät miten tahansa.

Seuraavana vuonna Churchill ehdottikin ’eräänlaisten Euroopan Yhdysvaltojen’ perustamista manner-Eurooppaan.

Minne toive on kadonnut? Mitä tapahtui tahdolle? Päättyvän vuoden alussa EU:n kannatus jäi edelleen alle 50 prosenttiin sen 27:ssa jäsenmaassa. Euroopan keskuspankkiin ilmoitti luottavansa 39 prosenttia asukkaista, parlamenttiin 45 prosenttia, komissioon 42 prosenttia. Trendi on selvästi alaspäin. Luultavasti Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan (presidentin) ja ulkopoliittisen edustajan (ulkoministerin) valinta suljetuin ovin on kiirehtinyt uskottavuuden ja luottamuksen alamäkeä. Edustavathan valinnat salamyhkäistä politikointia kyynisimmillään.

Kansaton eurokratia

Voi perustellusti kysyä onko nykyinen EU enää vain hallitusten yhteistyöväline Maailmanpankin tai Kansainvälisen valuuttarahaston tavoin. Niiden demokratiavajehan ei kansalaisia askarruta, koska niitä pidetään asiantuntijaeliminä.

EU on enemmän. Sen päätökset vaikuttavat kansalaisten arkielämään välittömästi. Sen toimielimet käyttävät jäsenmaiden niille siirtämiä valtaoikeuksia yhä useammin enemmistöpäätöksin. Ne edellyttävät päätöksiin alistuvalta vähemmistöltä ja enemmistöltä keskinäistä yhteisvastuuta. Ilman sitä suomalainen tuskin suostuu tinkimään omista eduistaan slovakin tai maltalaisen hyväksi – ja siten toimimaan muka Euroopan yhteisen hyvän nimissä.

Tänä vuonna kuollut valtiofilosofi ja EU:n komission jäsenenä 1970-luvulla toiminut [lih]Ralf Dahrendorf muistuttikin, että demokratia toimii toistaiseksi vain kansallisvaltioiden puitteissa. Koska Euroopalla ei ole identiteetistään ja yhteisvastuusta tietoista ’demosta’, kansaa, EU:ssa ei liioin voi olla aitoa demokratiaa, ainoastaan pienen eliitin keskuudestaan valitsema eurokratia. Sen toimia parlamentarismin pilakuvassa esiintyvät mepit otaksuvat voivansa valvoa kykenemättä kuitenkaan kaatamaan hallitusta. Dahrendorfin aikana komissio edusti vielä eri alojen asiantuntemusta. Nyt se on paljolti virkaheittojen poliitikkojen ja kasvottomien keskinkertaisuuksien tyyssija.

Matka Monnet’n peräänkuuluttamaan uuteen poliittiseen kulttuuriin kestänee hyvinkin usean sukupolven ajan. Mutta onko yhdentymisen syventäminen ja laajentaminen silloin enää mielekästä? Onko se sitä nytkään?

Maailma Euroopan ulkopuolella?

Vuosisatojen ajan vaikuttanut yhdentymisaate kypsyi toteuttamisvaiheeseen maailmansotien eli Euroopan sisällissotien seurauksena. Saavutukset ovat suurenmoisia: on vaikea kuvitella elämää Euroopassa, jonka rajat eivät olisi auki Atlantilta Mustalle merelle ja Ruijasta Maltalle. EU:n puitteissa Varsinais-Eurooppa on voinut yhdentyä rauhan ja vapauden alueeksi. Sotien ja selkkausten kehtoina olleita murrosvyöhykkeitä on kurottu umpeen.

Mutta olisiko aika ajanut jo yhdentymisaatteen ohitse? Riittääkö tavoitteeksi Euroopan asukkaiden vastuu toistensa hyvinvoinnista nyt, kun tarvitsemme planetaarista yhteisvastuuta selviytyäksemme ihmiskunnan edessä olevista haasteista?

Oman aikansa johtava pasifisti Victor Hugo ennakoi 1867 kirjoittamassaan artikkelissa yhdentyneen Euroopan näkevän päivänvalon liittovaltiona 1900-luvun kuluessa.

- Seuraavina vuosisatoina yhdentyminen jatkuisi ja yhteisö saisi nimekseen Ihmiskunta. Sillä se mikä on utopiaa yhdellä vuosisadalla, on jo totta seuraavalla, Hugo sanoi.

Hän oli lähestulkoon oikeassa Euroopan suhteen. Mutta onko ihmiskunnalla enää varaa odottaa vuosisatoja hänen seuraavan toiveensa toteutumista?

Erkki Toivanen on Yleisradio entinen kirjeenvaihtaja.