Jokainen voi olla laupias samarialainen

Kirkon rooli turvapaikanhakijoiden asiassa nousi esille voimakkaasti kesällä 2007. Suomen ekumeeninen neuvosto oli jo pitkään järjestänyt asiasta seminaareja ja valmistanut ohjeet seurakunnille, miten menetellä jos turvapaikanhakija kääntyy seurakunnan ja kirkon puoleen apua saadakseen. Tällaisia tapauksia oli ollut runsaasti muissa maissa, muun muassa Ruotsissa. Myös Suomessa oli seurakunnilta kyselty apua jo vuosien ajan.

Julkisuudessa nousi kohu, kun kävi ilmi että Turun Mikaelinseurakunta oli ottanut suojiinsa ja ryhtynyt viranomaiskäsittelyissä auttamaan erästä pakolaiseksi pyrkinyttä kurdinaista. Ensimmäisessä vaiheessa tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Media puhui suojapaikasta tai turvapaikasta, jonka seurakunta oli antanut. Vähän myöhemmin samana vuonna ilmeni muita vastaavanlaisia tapauksia, ensinnä Kuopiossa ja Tampereella.

Julkinen keskustelu nosti esille myönteisten kannanottojen lisäksi kaksi kriittistä ja kirkon toimintaa voimakkaasti arvostellutta näkökohtaa. Ensinnäkin katsottiin, että kirkko lähti vastustamaan viranomaisten toimintaa ja päätöksiä ja asettui siten kannattamaan laitonta menettelyä. Toiseksi esille tuotiin arvelu, että hyväntahtoisia kirkon edustajia käytetään tällaisessa toiminnassa hyväksi ja että kirkon ei tulisi toiminnallaan ylipäätään pyrkiä saamaan lieventäviä muutoksia viranomaisten tiukkaan linjaan turvapaikanhakijoiden käsittelyssä. Keskustelussa tuli ilmi runsaasti kielteisiä asenteita pakolaisten vastaanottoon maahamme.

Se tieto, että seurakunta toimi hyvässä läheisessä yhteistyössä viranomaisten kanssa, neuvotteli menettelytavoista eikä myöskään ”piilotellut” avunhakijoita, ei selvästikään ollut mennyt läpi tiedotusvälineissä. Mikaelinseurakunnan kirkkoherrasta tehtiin jopa kantelu, jonka ratkaisussa eduskunnan oikeusasiamies katsoi, ettei seurakunnassa oltu toimittu moitittavalla tavalla eikä lainvastaisesti.

Mihin sivistys on hävinnyt?

Yhteiskunnassamme onkin ilmennyt yllättävän paljon kielteisiä ja vihamielisiä asenteita turvapaikanhakijoita ja yleensäkin maahanmuuttajia kohtaan. Olen ihmetellyt, eikö toisen ihmisen, myös muukalaisen kunnioittaminen ja auttaminen ole selviö Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa? Eikö se, ettei toista ihmistä sorreta, väheksytä tai pilkata, kuulu sellaiseen kohteliaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja sivistyneeseen käyttäytymiseen, jonka suomalainen on oppinut jo kotoa tai ainakin koulusta? Onko suvaitsevaisuus hävinnyt meidän luontaisesta arvomaailmastamme?

Käydyssä keskustelussa monet tahot, niiden joukossa kirkot ovat käyneet vastustamaan ennakkoluuloja ja ovat nostaneet esiin ihmisoikeudet ja yleiset eettiset periaatteet. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksessa todetaan, että kaikilla ihmisillä on oikeus turvallisuuteen ja koulutukseen. Kun omassa yhteiskunnassamme tahdomme pitää huolta tasa-arvosta ja kaikkien ihmisten oikeudesta arvokkaaseen elämään, ei ole kohtuullista, että meille pyrkiviä hädässä olevia ihmisiä kohdeltaisiin muutoin kuin ihmisarvoa kunnioittaen.

Ne, jotka lähtevät kodeistaan ja kotimaastaan pakolaisiksi ja etsivät peloissaan turvapaikkaa, eivät yleensä tee sitä vapaaehtoisesti. Jos luotamme siihen, että viranomaiset karsivat joukosta väärillä perusteilla tänne pyrkivät, ovat tulijat niitä, jotka todellinen hätä on pannut liikkeelle. Monella on takanaan vuosien sinnittely pakolaisleireillä niukalla toimeentulolla. Yhteistä on huoli ja hätä sekä omasta että kotiin jääneiden omaisten turvallisuudesta. Pakolaisten kertomukset ovat usein liikuttavia, ja hätätila näkyy jo pelokkaassa tai masentuneessa ulkoisessa olemuksessa.

Kirkon näkökulma pohjautuu empatiaan

Jeesuksen opettama malli toisen ihmisen kohtaamisessa on kultainen sääntö. On asetuttava toisen asemaan, käytettävä sekä harkintaa että sydäntä, empatiaa. Siitä avautuu oikea käyttäytymismalli. Heikoimmista on pidettävä huolta. Omassa yhteiskunnassamme turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat usein juuri siinä joukossa.

Raamattu kertoo sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, miten toisen kansan jäseniin tulee suhtautua. Israelin kansaa, joka on lähes koko historiansa ajan elänyt vihamielisten kansojen naapurina, opetettiin asettumaan muukalaisen asemaan ja kohtelemaan tätä oikein, sillä Mooseksen toisen kirjan mukaisesti ”olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä”.

Jeesus antoi tunnetuimman lähimmäisen auttamista koskevan opetuksensa kertomuksen muodossa, jossa auttaja ja autettava olivat eri kansallisuutta, vieläpä toinen toistaan vieroksuvaa. Kertomus laupiaasta samarialaisesta osoittaa, että myös toista kansallisuutta, rotua ja uskontoa edustava ihminen on lähimmäinen.

Jeesuksen vertausta viimeisestä tuomiosta on usein pidetty kristillisen auttamistoiminnan perusohjeena. Meidän moraalimme punnitaan siinä sen mukaan, miten me autamme keskellämme olevia nälkäisiä, janoisia, kodittomia, sairaita, vankeja. Vertauksessa käytetty sana, joka on suomennettu sanalla koditon, tarkoittaa muutakin kuin vain kotia vailla olevaa, nimittäin vierasta, muukalaista. Edellinen vuoden 1938 raamatunkäännös ilmaisikin sen oikeastaan osuvammin pyrkiessään tuomaan tämän ajatuksen esille sanalla outo. Jeesus sanoi: ”Minä olin outo ja te otitte minut huoneeseenne”.

Rajoillemme tulevat turvapaikanhakijat ovat varmaan näitä ”outoja”, jotka tarvitsevat sitä, että ottaisimme heidät ”huoneeseemme”, yhteiskuntaamme. Monet omatkin kansalaisemme ovat vailla työtä, monet asuvat huonoissa oloissa. Apua tarvitsevia suomalaisia ja maahanmuuttajia ei ole kuitenkaan oikein panna vastakkain kun kysellään, keitä tulee auttaa. Molemmista on huolehdittava. Monen turvapaikanhakijan ja kiintiöpakolaisen kohdalla saattaa olla kysymys koko elämästä. Siihen ei heidän kotimaansa ole antanut mahdollisuutta.

Suhtautumisessa erilaisiin maahanmuuttajiin on siis käytettävä oikeaa tietoa, tervettä harkintaa, maalaisjärkeä ja sydäntä, joka on avoin toisen ihmisen hätätilalle. Tähän perustuvat myös kirkkojen ohjeet turvapaikanhakijoiden suojelusta. Niiden mukaan suojapaikka seurakunnan hoivista voidaan tarjota, jos vähintään yksi seuraavista ehdoista täyttyy:

1. Hakijalla on perusteltu vainon pelko.
2. Hänen perhe-elämäänsä kohdistuu vakava uhka.
3. Hänen tähänastinen turvapaikkaprosessinsa ei ole ollut oikeudenmukainen.
4. Hänen turvapaikkahakemuskäsittelyynsä liittyvä tutkinta on ollut puutteellinen.

Lähimmäisenrakkaudesta toimintaan

Pääsiäisen edellä, paastonaikana 2009 maamme eri kirkkojen johtajat kertoivat kantavansa huolta maahanmuuttajien asemasta Suomessa sekä heihin kohdistuvista asenteista. Viidentoista kristillisen kirkon johtajat antoivat yhdessä julistuksen.

- Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa. Kaikki ovat sen vuoksi tasavertaisia ja vastuussa toinen toisistaan. Yhteisessä ihmisyydessä kuulumme toinen toisillemme. Jumala kutsuu meitä tulemaan lähimmäisiksi, huomaamaan toisten tarpeet. Meidän tilanteessamme tämä tarkoittaa, että kirkkojen ja kristittyjen on asetuttava niiden puolelle, jotka ovat uhattuina tai joita yhteiskunnan tuki ei tavoita. Evankeliumin mukaan joudumme vastaamaan siitä, kuinka olemme kohdanneet lähimmäisen. Viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään, olemmeko huomanneet hänet, joka tarvitsee meitä – syrjäytyneen, kodittoman, pakolaisen. Heissä olisimme kohdanneet Kristuksen, sen loppupuolella todettiin.

Etiikka ei ole koskaan vain teoreettisia periaatteita. Se vaatii käytännön toimintaa. Käytännön ratkaisuja tehtäessä vasta koetellaan etiikkamme ja moraalimme vakavuus. Kirkonjohtajien paastojulistuskin päättyi etsimään myös käytännöllisiä toimintalinjauksia.

Kirkossa tahdomme puolustaa niitä muukalaisia, ”outoja”, jotka tänä aikana etsivät elinsijaa ja turvaa meidän maastamme. Käytännössä isommat seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat asettaneet maahanmuuttajia varten omat työntekijät, pää- tai osatoimiset. Useimmiten heillä on diakonia- ja sosiaalialan koulutus. Maahanmuuttajia varten on omaa toimintaa seurakuntien tiloissa niillä paikkakunnilla, joissa on suurempi tulijoiden ryhmä. Yleisen asenneilmaston muokkaaminen on kirkon työssä tärkeimmästä päästä.

Tuntuu kuin meidän yhteiskuntamme paljon puhuttu suvaitsevaisuus olisi käytössä vain tarkkaan valikoiduilla alueilla. Se, että sitä riittää niin vähän maahanmuuttoasioissa, on minusta hälyttävää. Jos meiltä riittää tervetulotoivotus vain niille hyvin koulutetuille, jotka tuovat mukanaan meitä taloudellisesti hyödyttävää osaamista, olemme paitsi moraalisesti myös sosiaalisesti vaarallisella tiellä. Globaalissa maailmassa kansainvälisyys ja ihmisten liikkuminen vääjäämättä lisääntyy, myös täällä pohjoisessa. Yhteiskuntamme ei käy hyvin ellei asenneilmastomme muutu.

Jukka Paarma on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa ja Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtaja.