Kaksikymmentä menetettyä vuotta

Itä-Euroopan maat ovat aloittaneet juhlavuoden muistamisen, historioitsijat ja politiikan tutkijat länsimaissa konferenssien ja keskustelutilaisuuksien pitämisen – on kulunut kaksikymmentä vuotta ”vallankumouksien syksystä”, joka aloitti demokraattisen aikakauden entisissä kommunistimaissa.

Tämä on samalla kaikkein huonoin mahdollinen aika juhlia vuosipäivää. Itä-Euroopan uudet hallitusvallat kärsivät akuuteista sosiaalisista, taloudellisista ja poliittisista kriiseistä. Toiveikkuus on kadonnut, ja 1980-luvun lopun yleinen innostus saa ihmisissä aikaan vain kiukkua.

Suurin ongelma ei ole siinä, että kaksikymmentä vuotta uuden aikakauden alkamisen jälkeen Itä-Eurooppa on yhä länttä köyhempi, tai että taloudelliset olosuhteet monille sen asukkaista ovat huonommat kuin kommunistien aikakaudella, tai että monet tuntevat nostalgiaa mennyttä aikaa kohtaan, jossa oli sosiaalisia turvaverkkoja ja ennustettavuutta. Suurin ongelma on, että julkisesti ei ole esillä mitään odotuksia, päämääriä tai järkeä.

Demokraattiset käytännöt ovat nyt tavallisia, mutta ne ovat muuttumassa yhä enemmissä määrin tarkoituksettomiksi. Voimme valita parlamentti- tai presidenttiehdokkaiden välillä, mutta he ovat kuin kaksi hernettä, ja pohjimmiltaan yhtä inhottavia vaihtoehtoina. Joukkoviestintä on vapaa, mutta se ei tarjoa ideoita, keskustelua tai edes analyyseja. Kommunistien propaganda on poistettu koulujärjestelmästä ja -kirjoista ainoastaan tullakseen korvatuksi uusilla myyteillä, jotka ovat entisiä absurdimpia ja joita syötetään aiempia aggressiivisemmin.

Vuoden 1989 muutos liittyi valtavaan kansalaisten virtaan Itä-Saksasta länteen. Syyt muutolle olivat ennemmin poliittisia kuin taloudellisia. Aikanaan suositussa vitsissä koira ylitti Saksojen välisen rajan länteen ja siltä kysyttiin: ”Onko ruoka pahaa toisella puolella?”

- Ei, mutta siellä minulla ei ole lupa haukkua, koira vastasi.

Nykyisin ihmiset voivat puhua eri asioista, mutta he eivät halua puhua mistään.

Itä-Euroopan yhteiskunnat ovat sekä onnettomia nykytilanteesta että siihen pettyneitä. Sen vuoksi vaikka ihmiset suuttuvat nyt enemmän kuin vuonna 1989, mitään aiemman kaltaista ei enää tapahdu.

Kommunistien hallitusvallat (huolimatta kansalaisoikeuksien puutteesta, kroonisesta kulutustavaroiden vähyydestä ja byrokraattisesta vallasta) kasvattivat ihmisiin optimismia, itsekunnioitusta, uskoa itseensä ja luottamusta tulevaisuuteen. Vuonna 1989 kaikki nuo positiiviset ominaisuudet, jotka olivat maiden kulttuurien ja kansojen psykologian perustana, toivat peruuttamattomia ongelmia hallituksille.

Koulimattomat ihmiset halusivat täydet kansalaisoikeudet ja niihin kuuluvat vapaudet. Loppujen lopuksi kaiken muodollisesti, mutta menettivät senkin mahdollisuuden osallistua julkiseen elämään joka heillä oli ollut kommunistien vallan aikaan, vaikkakin rajoitettuna.

Ei ihme, että ainoastaan yhdestä asiasta voidaan keskustella tosissaan Itä-Euroopassa, vaikka aihe onkin kaukana toiveikkaasta – miksi reformit epäonnistuivat?

Vastaus on yksinkertainen: muutos yhdestä järjestelmästä toiseen, vaikkakin sitä siivittivät demokraattiset iskulauseet ja kansanliikkeet, oli lopulta eliitin toteuttama. He ratkaisivat omat ongelmansa rakentamalla julkiset laitokset omien tarpeidensa ympärille ja eduksi. Itä-Euroopan optimistinen yhteiskunta oli samalla äärimmäisen naiivi yhteiskunta, mutta tuo lapsenusko oli myös osittain optimismin perustana. Tämän tuloksena ihmiset antoivat eliittien käyttää innostustaan ja toiveitaan hyväksi.

Tänä päivänä kansallista perintöä jakavat ylempien luokkien edustajat ja ylikansallisten yritysten sivukonttorit. 1980-luvun lopun lapsenusko on hävinnyt. Kansat ovat oppineet mikä on mitäkin. Mutta tällä hetkellä harhat korvautuvat kyynisyydellä, mikä on paha asia sosiaalisten reformien kannalta.

Boris Kagarlitsky on tutkija The Institute of Globalization and Social Movements -keskuksessa.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa