Kansan ja median valta – muutama huomio kiihotuksesta tiedonnälkään

- Jo toista kuukautta kestänyt vaalirahajupakka on jo kauan sitten ylittänyt kaikki järjelliset mittasuhteet, kirjoitti keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa pääkirjoituksessaan 13.6.2008. Ei olisi kannattanut käyttää kaikkia ylisanoja saman tien, ennen sitä todellista mekkalaa reilua vuotta myöhemmin. Vieläkään ei silti edes pääministeri ole kaatunut, vaikka lehti arvelikin jupakan juuri siihen tähtäävän.

Kansalaisyhteiskunta voi kuitenkin hyvin, ja kohu tai sen virvoittama uudenlainen tieto poliittisen järjestelmän anatomiasta on tehnyt sille hyvää, ainakin journalistisen tai tiedonkulullisen toimeliaisuuden näkökulmasta. Esitän tässä joitakin huomioita väitteeni tueksi.

Puolueet ja mediavalta

Puolueille jaetaan vuonna 2009 18 miljoonaa euroa tiedotus- ja viestintätukea. Puolueiden julkilausutun linjauksen mukaan tuki ohjautuu ”puolueita lähellä olevia lehtiä” julkaiseville yhtiöille eli varsinaisen puoluetoiminnan ulkopuolelle. Viestintäraha on kuitenkin puolueiden vapaasti käytettävissä ja ne pitävät valtaa perustamissaan mediayhtiöissä. Näin ne voivat itse myös määrittää, mikä osa puoluetoiminnasta edistää parhaiten niiden tiedotuksellisia ja viestinnällisiä päämääriä.

Jos ja kun puolueiden ulkopuolinen rahoitus uuden vaalirahalain seurauksena pienenee tai muuttaa muotoaan, voi puolueissa herätä kiinnostusta käyttää julkista tukea myös muun muassa oman verkkoviestintänsä kehittämiseen. Kilpaileeko puolueiden lehtien lähtökohtaisesti itsenäinen journalistinen työ silloin esimerkiksi puolueen vaalimarkkinoinnin kanssa?

Vahvaa mediavallan käyttöä on journalististen aloitteiden ja keskustelunavausten tekeminen, ja vähintä mitä voisi journalismin puolesta toivoa olisi, että puolueissa pohdittaisiin, miten myönteisen mediavallan käyttö lisäisi yhteiskunnallista keskustelua ja tietoa poliittisesta päätöksenteosta. Tämä edistäisi myös puolueen ydintavoitteita tai -pyrkimyksiä eikä olisi keneltäkään pois.

Tämän lienee oivaltanut Vihreä Lanka -lehti, joka on määrätietoisesti pyrkinyt ajankohtaiseen, terävään mutta voimakkaasti riippumattomaksi merkittyyn journalismiin, jonka on saattanut mahdollistaa vihreiden suhteellinen ryvettymättömyys vaaliraha-asiassa. Lehden painoarvoa saattaa kuitenkin heikentää se, että se tuntuisi tasapainoilevan puoluesidonnaisuutensa, yleisen mielipidelehden identiteettinsä ja uutisia välittävän viikko- ja verkkolehden statuksensa välillä. Se kommentoi, mutta monella eri äänellä.

Kun Langan päätoimittaja Elina Grundström arvostelee nimenomaan puolueiden viestintätukea pääkirjoituksessaan 28.8.2009 ja kirjoittaa, että ”puolueiden viestintäyhtiöt on tehtävä läpinäkyviksi niin, ettei viestintärahoja kupata niistä puoluetoimistojen juokseviin kuluihin, [j]ollei sitten viestintätuen uudistuksen tarkoituksena lopultakin ollut vain puoluetuen kaksinkertaistaminen,” luulisi melkein lukevansa puolueisiin sitoutumatonta lehteä, jonka intresseissä ei ole, että puolueiden viestintätuki on luonteeltaan jatkuvaa ja huomattavaa.

Ainakaan vaalirahoituspolemiikin kohdalla aloitteentekijöitä eivät kuitenkaan ole olleet poliittiset lehdet vaan niin sanottu valtavirtamedia. Siksi (etelän) mediaksi, joka siis on suorastaan päättänyt syöstä pääministerin vallasta, on siis merkitty nimenomaan puolueista ja niiden saamasta lehdistötuesta riippumaton tiedotusvälineistö, ei esimerkiksi ”kilpailevaa puoluetta lähellä oleva lehti”. Onko tämä koettu puolueiden viestintä- ja markkinointitoimikunnissa arvovaltatappioksi? Olisiko aloitteen paljastusten tekemiseen pitänyt niiden vaivaannuttavuudesta huolimatta olla puolueilla itsellään, ja olisiko niistä uutisoiminen ollut sitä oikeanlaista poliittista journalismia?

Journalismin vaikutuskanavat

Jos mediakeskustelun käynnistäminen on vallankäyttöä, onko mediassa käytävä keskustelu aina luonteeltaan yhteiskunnallista? Entä onko yhteiskunnallisen keskustelun vahvistaminen aina politiikan vahvistamista, ja merkitseekö päätöksenteon taustalla vaikuttavista asioista raportoiminen aina ihmisten poliittisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien lisäämistä?

Vastaan uhallakin kaikkiin kysymyksiin myöntävästi, mutta joudun samalla väittämään, että poliittisesti sitoutuneet lehdet eivät voi pidättää itselleen yksinoikeutta yhteiskunnalliseen journalismin. Toisin sanoen ne eivät voi väittää, että vain niiden tekemä journalistinen työ avaa lukijoille yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien oleellisia näköaloja, tai että jos valtavirtamedia käyttää keskusteluvaltaa, se tekee sen aina poliittista toimintaa vastustaakseen.

Juuri tämä on yksi vaalirahakohun lopputulemia; puoluelehtien on ollut pakko myöntää, että uusia, ennennäkemättömiä asioita on tullut julki, ja että se on pääosin hyvä asia. Tai kuten Suomenmaan hyvin toisensävyisessä pääkirjoituksessa todettiin 30.6.2009, ”[t]yö ei voi pysähtyä siihen, että puolueet eivät paljasta tietojaan. Jos tietoja ei ojenneta infossa tarjottimella, ne on kaivettava journalistisen työn muilla keinoilla.” Tutkiva journalismi siis kelpaa, kun se koskee myös muita kuin omia poliittisia päämääriä.

Helsingin Sanomilla on toki pienempiinsä nähden satumaiset resurssit tutkimustyöhönsä, mutta kyse ei ole vain rahasta, vaan myös itseymmärryksestä. Valtavirtamedialle ei ole ollut ongelmallista kääntää kiviä kantojen takana, sillä niiden ei ole tarvinnut puolustella itseään.

Riippumattomuuden katvealue

On vielä yksi median genre tai kategoria, nimittäin riippumattomat kulttuuri- ja mielipidelehdet, jolla ei ole ristinään kumpaakaan näistä identiteettiä muovaavista määritteistä, ei siis sen paremmin resursseja kuin niiden suomaa vapauttakaan, muttei myöskään poliittisia sidoksia. Ne tekevät sinnikästä, yhteiskunnallisesti valveutunutta ja poliittisesti haastavaa journalistista työtä siitä huolimatta, että niillä ei ole rahaa eikä taustaorganisaatiota, joka niitä pitäisi pystyssä tai pönkittäisi niiden itseymmärrystä.

Jos puolueiden tiedotus- ja viestintätuki on tänä vuonna 18 miljoonaa euroa, on Opetusministeriön jakama kulttuurilehtituki miljoona euroa, ja siinäkin on mukana 200 000 euroa erityistä bonusta veikkausvoittovaroista. Ja silti kulttuuri- ja mielipidelehdet ovat olemassa, ilmestyvät säännöllisesti ja värittävät suomalaista lehdistöä ennakkoluulottomuudellaan ja epätodennäköisyydellään.

Kun ryvettyneet poliitikot tai keskustan äänenkannattaja siis ovat syyttäneet mediaa ajojahdista tai yrityksistä kaataa pääministeri, ovat ne valinneet kohteekseen liikuttavan kapean median sektorin. Siihen eivät tietenkään ole sisältyneet (ainakaan omaa) puoluetta lähellä olevat lehdet, mutta eivät siihen ole sisältyneet myöskään valtavirtakatseen katveessa vaikuttavat pienet ja riippumattomat lehdet tai välineet. Syytösten taustalla oleva medianäkemys on ylisummaan ollut varsin konservatiivinen ja perinteinen - ikään kuin media ja sen vaikutusvalta olisi vain sitä, mistä suurimpien päivälehtien politiikan toimitukset kirjoittavat tai Ylen ajankohtaisohjelmat puhuvat.

Kun Erkki Laatikainen kirjoittaa Ylen verkkokolumnissaan (sic), että ”journalistit liekehtivät tarkoitushakuisuutta” tai että ”median sisällä kukaan [ei] rohkene kyseenalaistaa menettelyä”, hän viittaa niin pieneen otantaan tiedostusvälineitä, että tuskin kehtaisi sitä tunnustaa, jos tulisi itse ajatelleeksi. Yhtä tiukkaan on puristunut hänen asenteellisuutensa siitä, miksi hänen haukkumansa media väärinkäytöksistä kirjoittaa tai puhuu, ikään kuin koko tiedonvälityksen tarkoituksena olisi vain oman itsensä pönkittäminen.

Jos ja kun siis tulevaisuudessakin kuulemme syytöksiä siitä, että media käyttää asemaansa räikeästi hyväkseen, voimme kuitata valituksen sillä, että media ei ole mikään yksituumainen tai yhdestä ja samasta lähteestä rahoitettu organismi, jolla olisi tuonkaltaisia ylöskirjattuja tavoitteita.

Eikä media sitä paitsi pane toimeen ajojahteja. Media on aivan liian kiireinen setviessään ja raportoidessaan päättäjien hulvattomia edesottamuksia kyetäkseen mihinkään niin monomaaniseen. Ei Helsingin Sanomien johto kirjoita lehden politiikan toimittajien juttuja eikä Yleisradion johto odota käsi kahvalla mahdollisimman räikeää ajankohtaa, jotta voisi ryhtyä sahaamaan tuppeen pääministerin arvovaltaa.

Kansalaisten yhteiskunta

Päättelyketjuni johtaa väistämättä tähän: kaikki arviot, joita median merkityksestä ja arvosta tehdään, on viime kädessä tehtävä niiden shooting rangen eli vaikutukselle altistuvan alueen näkökulmasta. Se tarkoittaa kansalaisyhteiskuntaa, sitä toiminnan, keskustelun ja poliittisten valintojen välisen mittelyn piiriä, jossa me kaikki elämme ja vaikutamme.

Siinä piirissä me kansalaiset emme pitkiin aikoihin ole keskustelleet niin intohimoisesti politiikan tekemisen pelisäännöistä kuin yhä jatkuvan vaalirahadiskurssin tiimellyksessä. Meidän on täytynyt ottaa kantaa joko siihen, mitä meille on tiedotusvälineissä kerrottu, tai siihen, miten se on meille kerrottu, ja todennäköisesti olemme keskustelleet vilkkaasti näistä molemmista. Enkä ole nyt ylioptimistinen. Juuri näinhän demokratian kuuluisi toimia.

Mistä ihmeestä Erkki Laatikainen siis puhuu, kun hän kirjoittaa: ”Rangaistavaa olisi oltava myös kiihotus kansanvaltaa ja sen vastuunkantajia kohtaan. Media ei voi vaalikaudesta toiseen vaihtaa pääministeriä luomalla maahan hysteerisen ilmapiirin, jossa kansanedustajat kadottavat viileytensä.”

Ei ole kyse mistään hysteriasta, vaan kansalaiskeskustelusta. Ei ole kyse vain keskustasta tai yhdestä sattumapääministeristä, vaan nimenomaan, kuten Laatikainenkin haaveilee, vastuukannosta. Kansalaisten on seurattava, miten vaaleissa valitut edustajat ”säilyttävät viileytensä” tehdessään kansakuntaa koskevia päätöksiä. Tässä sitä auttaa media, jonka onneksi on toistaiseksi sallittu soluttautua päättäjien korkeisiin saleihin. Mutta ei mediakaan toki missään tapauksessa yksinomaan virheetön tai kunniallinen ole, kuten eivät kai päättäjätkään.

Jussi Förbom on tekstityöläinen ja kansalaisaktivisti.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa