Keskellä kylmää sotaa

Olin ällikällä lyöty kaiken alkaessa, sillä en uskonut kotimaani koskaan joutuvan vallankaappauksen uhriksi. Aamuvarhaisella äitini koputti oveeni ja sanoi, että Zelaya on karkotettu Costa Ricaan. Perustuslain muutosta olivat ympäröineet monet huhut ja konfliktit. Elimme vaikeita aikoja, mutta emme arvanneet miltä suunnalta kovin isku oli tulossa.

Koko tilanne oli outo. Ulkomaiset kanavat raportoivat suorana lähetyksenä Zelayan tiedotustilaisuutta Costa Ricasta, jossa hän istui vielä pyjama päällään. Paikalliset kanavat lähettivät musiikkia ja urheilu-uutisia ja kielsivät vallankaappauksen tapahtuneen. Sitten lähetykset keskeytettiin ja jäimme uutispimentoon. Yritin etsiä tietoa internetistä, mutta pian myös sähkönjakelu keskeytettiin. Meitä kaikkia pelotti. Äitini keitti vielä viimeiset kahvit.

Lähdin osoittamaan mieltä vallankaappausta vastaan presidentinpalatsin luo. En itse ollut koskaan Zelayan puolella, mutta meitä yhdisti hämmennys ja viha tapahtuneen johdosta. Mielenosoittajat järjestäytyivät pian erilaisiin komiteoihin. Itse olin mukana tiedottamassa mielipiteistämme ja ohjelmasta ulkomaisille lehdistön edustajille.

Välillä mielenosoittajat ja sotilaat ottivat yhteen. Sotilaat ampuivat kumiluoteja ja kyynelkaasua. Välillä poltettiin autonrenkaita, maan tasalle paloi myös kokonaisia rakennuksia. Ja sitten kova sade taas rauhoitti mielenilmaukset. Ne olivat pelottavia hetkiä.

Elämä kuitenkin jatkui poikkeustilan keskelläkin. Palatsin edessä ihmiset toimittivat kansanäänestystä. Ihmiset kävivät äänestämässä ja vaalivalvojat varjelivat ääniuurnia kuin henkeään, tekivät ruokaa ja pitivät kahvitaukoja. Monet nukkuivat kadulla. Kadut täyttyivät poliittisista graffiteista. Kulttuuri sai vallankaappauksesta pontta uudelle kukoistuskaudelleen. Pääkaupunki täyttyi runoudesta, musiikista, kuvataiteesta.

Ulkonaliikkumiskielto on jättänyt jälkensä. Harvat käyvät ulkona syömässä tai kauppakeskuksissa. Olemme maailmasta erillään, yksikään ulkovalta ei tunnusta Michelettin hallintoa. Jos Zelayan ei anneta palata maahan, uusien vaalien tulosta ei tulla tunnustamaan kansainvälisesti.

Jossain vaiheessa koko maa oli niin jakautunut ja vihan täyttämä, että kärsimme masennuksesta, hermoromahduksista ja stressistä. En jaksa enää tapella perheeni kanssa, vaikka olemmekin jakautuneet eri kannoille tässä tilanteessa.

Kansallisia riitoja on kuitenkin vaikeampi lievittää. Enää kenenkään ei tarvitse piilotella mielipiteitään, vaikka ne perustuvat usein heiveröiselle pohjalle. On surullista, kuinka ihmiset eivät ajattele itse. Maa on jakautunut rikkaiden ja köyhien, vallankaappauksen puolustajien ja vastustajien kesken. Rasismi ja vihamielisyys ovat nousseet pintaan ennennäkemättömällä tavalla.

Tunnen, että olemme joutuneet kylmän sodan keskelle 2000-luvulla.

Marcela Guzmán on opiskelija ja Movimiento Amplio por la Dignidad y la Justicia –kansalaisliikkeen jäsen.

Lue lisää aiheesta:

• Ydin 3/2009: Honduras murroksessa
  

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa