Kohti globalisaation purkamista

Maailmantalouden nykytaantuma on pahempi kuin 70 vuoden takainen lama. Se on myös hakannut viimeisen naulan globalisaation arkkuun. Globalisaatio oli kuitenkin jo ennalta heikoilla. Todistetusti köyhyys ja epätasa-arvo kasvoivat ympäri maailmaa samalla, kun kaikkein köyhimmät maat nauttivat vain vähäistä tai olematonta talouskasvua.

Viimeisen kahden vuoden aikana globalisaatio onkin tullut lopullisesti häpäistyksi. Paljon ylistetty talouden ja kaupan malli on kääntynyt päälaelleen, ja kehityksen sijaan se tuottaa kansantalouksien kriisejä ja romahduksia kuin liukuhihnalta.

Aikakauden loppu

Toimissaan taloudellisen kriisin lieventämiseksi hallitukset näyttelivät maailmanlaajuista yhteistyön näytelmää, vaikka ne samaan aikaan loivat erillisiä kansallisia elvytyspaketteja. Tämän tuloksena hallitukset panivat huomaamatta vientiin suuntautuneen talouskasvun ajatuksen hyllylle.

Tietoisuus siitä, että ei ole paluuta maailmaan, jonka keskiössä ovat huoletta rahaa käyttävät Yhdysvaltojen kuluttajat, on kasvussa. Monet näistä kuluttajista ovat konkurssissa, eikä kukaan ole noussut ottamaan heidän paikkaansa.

Sijoituspääomien liikkeille, joiden rajoittamaton kulku on ollut tämän talouskriisin keskipisteessä, on luvassa lukuisia rajoituksia riippumatta siitä, sovitaanko asioista kansainvälisellä tasolla vai vain kansallisten hallitusten kautta.

Mielipidevaikuttajien keskusteluissa ei ole kuitenkaan näkynyt monia muutoksia ortodoksiseen talousajatteluun. Uusliberalismi, joka painottaa vapaakauppaa, yksityisyrittämistä ja valtion minimaalista roolia, on yhä poliittisten päättäjien taloudellisena oletuksena. Järjestelmän valitsemat markkinafundamentalismin viralliset kriitikot, kuten Joseph Stiglitz ja Paul Krugman, ovat päätyneet loputtomiin väittelyihin siitä, kuinka suuri elvytyspaketin tulisi olla, ja tuleeko valtion säilyttää interventionistinen roolinsa, vai tulisiko sen palauttaa vakautetut pankit ja yritykset yksityissektorille. Tämän lisäksi jotkut – Stiglitz mukaan lukien – uskovat edelleen globalisaation taloudellisiin hyötyihin, vaikka ovatkin samalla tietoisia sen sosiaalisesta hinnasta.

Tämän aikakauden omat trendit ovat kuitenkin nopeasti ohittamassa niin uusliberalismin ideologit kuin sen kriitikotkin. Kehityskulut, joita vielä muutama vuosi sitten ei osattu kuvitellakaan, ovat saamassa lisää vauhtia. ”Maailmantalouden integraatio on vetäytymässä joka rintamalla”, kirjoittaa The Economist-lehti. Vaikka lehti sanookin yhtiöiden vielä uskovan maailmanlaajuisten tuotantoketjujen tehokkuuteen, se lisää, että ketjut ”ovat yhtä vahvoja kuin niiden heikoimmat lenkit. Vaaran hetket koittavat, kun firmat päättävät tämän kaltaisen tuotannon järjestelyn olevan vanhentunut”.

”Deglobalisaatio” on termi, jonka The Economist liittää minuun. Lehti näkee – maailman vapaakauppaideologian kirkkaimpana majakkana – deglobalisaation ajatuksen negatiivisena. Minä sen sijaan uskon, että se on aito mahdollisuus.

Loimme kollegoideni kesken deglobalisaation käsitteen vuosikymmen sitten kokonaisvaltaiseksi malliksi, kun globalisaation rasitteet, ristiriidat ja paineet muotoituivat tuskallisen selviksi. Kehitimme sen pääosin vaihtoehtoiseksi malliksi kehitysmaille, vaikka deglobalisaation viitekehys ei ole täysin merkityksetön myöskään keskitetyn kapitalismin valtioille.

Vaihtoehdon 11 pilaria

Deglobalisaation malliin kuuluu 11 keskeistä osaa:

• Kansantalouden tulee painottaa kotimaisille markkinoille suunnattua tuotantoa vientiin suunnatun tuotannon sijaan.
• Talouden pitää kannustaa tuotantoa yhteisön tai kansakunnan tasolla, jos tämän toteuttaminen on mahdollista järkevään hintaan yhteisöjen suojelemiseksi.
• Kauppapolitiikkaa kuten tariffeja ja tuontirajoituksia pitää käyttää paikallistalouksien suojelemiseksi yritysten tukemien alihinnoiteltujen tuotteiden tuhon uhalla.
• Teollisuuspolitiikaa kuten valtionapua, tariffeja ja kauppapolitiikkaa pitää käyttää tuotantosektorin vahvistamiseksi.
• Pitkään lykätyt toimenpiteet tasavertaisen tulon- ja maanjaon (johon lasketaan myös kaupunkitilan jakaminen) puolesta pystyvät luomaan eloisat sisämarkkinat, jotka vuorostaan toimivat talouden ankkurina ja tuottavat resursseja sijoittamiseen paikallistalouksien kautta.
• Elämänlaatua ja tasavertaisuutta tulee painottaa talouskasvun sijaan, jotta epätasapaino ympäristön osalta lakkaa.
• Ympäristöystävällisen teknologian kehittäminen ja levittäminen maatalouden ja teollisuuden aloilla pitää tehdä kannattavaksi.
• Strategisesti tärkeät taloudelliset päätökset eivät saa jäädä pelkästään markkinoiden tai teknokraattien tehtäviksi. Demokraattista päätöksentekoa pitää lisätä. Kaikki tärkeät kysymykset, kuten mitä teollisuudenaloja tulee kehittää ja mitkä lakkauttaa, mikä osuus valtion budjetista tulee varata maataloudelle ja niin edelleen, ovat demokraattisen keskustelun ja kansanvaltaisen valinnan aiheita.
• Kansalaisyhteiskunnan täytyy järjestelmällisesti tarkkailla ja valvoa yksityissektorin ja valtion toimintaa.
• Asuntomarkkinoiden tulee toimia monipuolisen, yhteisöllistä osuuskunnista, yksityissektorin yrittäjistä ja valtionyrityksistä koostuvan yhteistyön tuloksena, samalla kun ylikansallisten yritysten osuus siinä vähenee olemattomiin.
• Keskitetyt globaalijärjestöt kuten Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki tulee korvata paikallisilla järjestöillä, jotka eivät rakennu vapaakaupan ja pääoman liikkuvuuden varaan, vaan yhteistyön periaatteille, jotka ”ylittävät kapitalismin logiikan” – Hugo Chavezin kuvausta Etelä-Amerikan yhteistyöjärjestö ALBA:sta lainatakseni.

Tehokkuuden kultista tehokkaisiin talouksiin

Deglobalisaation tarkoituksena on siirtyä pois talousmallista, joka painottaa yksiulotteista tehokkuutta, ja jossa pääkriteerinä käytetään tuotettujen yksiköiden hinnan alentumista muista kuten sosiaalisista ja ekologisista seurauksista huolimatta. Tarkoituksena on siirtyä pois siitä taloudellisen laskelmallisuuden järjestelmästä, joka on tehnyt, John Maynard Keynesin sanoja lainatakseni, ”kaikesta elämästä...paradoksaalisen kirjanpitäjän painajaisen”.

Sen sijaan tehokas talous vahvistaa solidaarisuutta laajentamalla demokraattisen päätöksenteon rajoja ja alistamalla markkinoiden toiminnan tasavertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja yhteisöllisyyden arvoille. Deglobalisaation ajatuksena on ”istuttaa talous uudelleen” yhteiskuntaan sen sijaan, että yhteiskunta toimisi talouden ehdoilla, kuten suuri unkarilainen ajattelija Karl Polanyi sanoi kirjassaan The Great Transformation.

Näin deglobalisaation mukaan uusliberalistinen tai keskusjohtoinen ja byrokraattinen sosialistinen ajattelu ”yhdestä mallista joka sopii kaikille” on kelvoton ja tasapainoton. Yhteiskunnan monimuotoisuus on odotettavissa oleva asia, ja sitä pitää myös kannustaa.

Olemassa olevat vaihtoehtoiset talouden periaatteet ovat syntyneet kamppailun ja kriittisen ajattelun kautta, epäonnistuneita keskitetyn sosialismin ja kapitalismin malleja vastaan. Tästä huolimatta nämä periaatteet, joista tärkeimpiä on hahmoteltu edellä, muotoutuvat jokaisen yhteiskunnan omista arvoista, muodoista ja strategisista valinnoista riippuen.

Deglobalisaation sukupuu

Vaikka deglobalisaatio voikin kuulostaa radikaalilta, ajatuksena se ei todellisuudessa ole mitään uutta. Sen sukupuuhun kuuluvat mahtavan brittitaloustieteilijä Keynesin kirjoitukset.

Keynes sanoi 1930-luvun laman keskellä: ”Emme toivo olevamme sellaisten voimien armoilla, jotka yrittävät muodostaa jonkinlaista tasapainoa laissez faire -kapitalismin periaatteiden mukaisesti”.

Hän jatkoi, että yhä ”useampien teollisten tuotteiden osalta, ja ehkä myös maataloustuotteiden osalta, minusta on tullut yhä epäileväisempi, etteikö ole suuria syitä tuoda tuottaja ja kuluttaja vähitellen saman kansallisen, taloudellisen ja rahoituksellisen järjestelmän piiriin. Kokemukset osoittavat, että useimmat modernit massatuotannon prosessit voidaan suorittaa useimmissa maissa ja ilmastoissa lähes samalla tehokkuudella".

Keynes totesi lähes nykyaikaisin äänenpainoin: ”Minun sympatiani on niiden puolella, jotka mieluummin minimoivat kuin maksimoivat taloudellisen riippuvuuden kansojen välillä. Ideat, tieto, taide, vieraanvaraisuus ja matkustaminen ovat luonnoltaan kansainvälisiä. Mutta annetaan tuotteiden olla kotikutoisia, milloin tahansa se on järkevää ja mahdollista; ja ennen kaikkea annetaan sijoitusten olla pääosin kotimaisia”.

Walden Bello on filippiiniläinen kansanedustaja ja tutkija Focus on the Global South -tutkimuskeskuksessa Bangkokissa.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa