Maailman vasemmisto ja Iranin vaalit

Iranin vaalit ja niistä seuranneet ongelmat ovat johtaneet valtaviin sisäisiin konflikteihin Iranissa. Ne ovat myös ilmeisen loputtomien väittelyiden aihe muualla maailmassa eikä keskustelun odoteta päättyvän lähiaikoina.

Yksi mielenkiintoisimmista seurauksista ovat pinnalle nousseet syvät mielipide-erot niiden kesken, jotka kutsuvat itseään maailman vasemmistoksi. Mielipiteet jakautuvat aina varauksettomasta tuesta Ahmadinejadin ja Khamenein näkemyksille tilanteesta heidän asemansa täydelliseen vastustamiseen. Kahden ääripään välille jää lukuisia erilaisia aste-eroja. Tämä kertoo ehkä enemmän maailman vasemmiston tilasta kuin itse Iranista.

Mitä sitten tapahtui Iranissa? Järjestetyissä vaaleissa ilmeisesti hyvin suuri osa äänestäjistä käytti äänioikeuttaan. Hallitus ilmoitti nykyisen presidentti Mahmoud Ahmadinejadin voittaneen ylivoimaisesti. Kolmen muun ehdokkaan kannattajat ovat kyseenalaistaneet viralliset tulokset. He sanovat ääntenlaskennan olleen liian nopeaa ja läpinäkymätöntä, ja tulosten mahdottomia jos niitä vertaillaan maan eri alueiden välillä. Ajatollah Ali Khamenei, joka pitää hallussaan maan korkeinta valtaa, ilmoitti että tulokset olivat pääpiirteissä oikeat ja tämän vuoksi vaalit olivat kokonaisuudessaan oikeutetut. Hän on vaatinut vaalituloksen tunnustamista.

Välittömästi vaalien jälkeen suuri määrä ihmisiä jalkautui kaduille osoittamaan mieltään tuloksia vastaan ja vaatimaan äänten uudelleenlaskentaa tai uusia vaaleja. Protestien kasvaessa hallitus vastasi yhä voimakkaammin keinoin. Vallankumouksellinen kaarti ja niin kutsuttu Basiji (eräänlainen kansanmiliisi) käyttivät huomattavaa väkivaltaa ajaakseen mielenosoittajat kaduilta, tappaen joitakin heistä, ja pidättäen monia.

Opposition suurimmat hahmot, presidenttiehdokas Mir-Hossein Mousavi ja hänen kaksi keskeistä kannattajaa, entiset presidentit Akbar Hashemi Rafsanjani ja Mohammad Khatami, väittävät että vaalit eivät tuottaneet legitiimiä tulosta. Heidän takanaan ovat myös vaalien kaksi muuta ehdokasta, jotka saivat pienemmät äänisaaliit.

Mitä sitten nämä tärkeät henkilöt haluavat? Kaikki sanovat olevansa vuosien 1978-79 vallankumouksen kannattajia ja uskollisia olemassa olevalle Iranin tasavallalle. Toisin sanottuna, he eivät hae vallanvaihdosta. Päin vastoin, he sanovat olevansa uskollisempia Iranin vallankumouksen alkuperäiselle hengelle kuin nykyinen valtaa hallussaan pitävä ryhmä.

Vasemmiston näkemys hukassa

Kuinka maailman vasemmisto on tulkinnut tämän tilanteen? Iranin nykytilanne ei ole lainkaan ainutlaatuinen. Joka puolella maailmaa on ollut valtavia mielenosoituksia jossakin vaiheessa. Tästä johtuen maailman vasemmistolla on lukemattomia vertauskohtia, joihin verrata Iranin nykytilannetta, esimerkiksi Iranin vuosien 1978-79 vallankumous. Mutta tämän lisäksi käytössä ovat myös Tienanmenin mielenosoitukset vuonna 1989, vuoden 1968 vallankumoukset lukemattomissa eri maissa, niin kutsutut värivallankumoukset entisen kommunistisen blokin valtioissa, suuri määrä erilaisia liikkeitä Latinalaisessa Amerikassa ja Ranskan vuoden 1995 yleislakot. On myös mahdollista katsoa haluttaessa aina Venäjän tai Ranskan vallankumouksiin asti.

Varmoja voidaan kuitenkin olla siitä, että ”maailman vasemmistolla” - mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan – ei ole yhtä yhtenäistä näkemystä mielenosoituksista. Yksi nykyajan vasemmiston pääongelmista onkin sen kollektiivinen epäjohdonmukaisuus sen tarkastellessa erilaisia kansannousuja.

Syyt epäjohdonmukaisuudelle ovat kolmenlaisia. Ensiksikin on olemassa pitkä epäuskon historia kansannousujen tuloksia kohtaan, etenkin viimeisen viiden vuosikymmenen ajalta. Toiseksi perinteiset vasemmistopuolueet ovat tällä hetkellä heikosti järjestäytyneitä useimmissa maissa. (Maailman vasemmiston äänet tulevatkin joko yksittäisiltä intellektuelleilta tai aktivisteilta, jotka työskentelevät pienissä organisaatioissa.) Kolmanneksi vasemmiston analyysit eroavat toisistaan niistä asioista, joita tulisi huomioida arvioidessa tapahtumien kulkua ja merkitystä.

Jotkut huomioivat ainoastaan valtioiden väliset suhteet. Mitä geopoliittisia seurauksia olisi jonkin tietyn hallituksen tai yksinvaltiaan korvaamisella jollakin toisella johtajajoukolla tai yksinvaltiaalla? Iranin tapauksessa tiedetään olemassa olevista konflikteista Yhdysvaltojen (sekä vähemmissä määrin länsi-Euroopan) ja Iranin hallituksen välillä. Presidentti Ahmadinejad nähdään vahvan vastakkainasettelun edustajana. Presidentti ja Khamenei ovat toistuvasti väittäneet Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kannustavan kansannousua, jotta Ahmadinejad syöstäisiin vallasta ja korvattaisiin jollakin henkilöllä joka on ymmärtäväisempi Yhdysvaltoja kohtaan. Hugo Chavez on tarjonnut varauksettoman tukensa Ahmadinejadille vedoten näihin syihin.

Tämä on ymmärrettävä, mutta vain rajallinen tapa analysoida tilannetta. Loppujen lopuksi vain muutamat vasemmistolaiset tukisivat Myanmarin nykyhallintoa, joka on viime aikoina tukahduttanut buddhalaisten munkkien mielenosoituksia, vedoten siihen että Yhdysvaltojen hallitus haluaisi nähdä vallan vaihtuvan Myanmarissa.

On myös mahdollista tarkastella tilannetta Iranin luokkarakenteen kautta. Jotkut maailman vasemmiston edustajat sanovat Mousavin tukijoiden tulevan pääosin keskiluokan ja rikkaiden keskuudesta – Ahmadinejadin kannattajat tulevat tavallisen kansan keskuudesta. Tästä johtuen jotkut sanovat, että vasemmistolaisten tulisi tukea Ahmadinejadia.

Toiset vasemmistolaiset analysoivat tilannetta kahden etuoikeutetun ryhmän kilpailuna: Ahmadinejadin suosio Teheranin köyhemmillä alueilla on pääosin ylhäältä päin sanellun populismin tulosta (ja pahimmassa tapauksessa tulosta Berlusconin ajamasta leipää ja sirkushuveja -politiikasta). Toiset ottavat huomioon köyhien keskuudessa vallitsevat etniset tosiasiat: alueilla, joilla ei puhuta farsia ja/tai jossa ei asu shiioja, hallitus ei nauti samanlaista kansansuosiota, vaan ne ovat nykyhallintoa kohtaan vihamielisiä ja alistettuja hallitsevan etnisen ryhmän vallalle.

Tämän lisäksi monet vasemmistolaiset ovat pohjiltaan pappien valtaa vastaan ja kieltäytyvät tunnustamasta mitään hallitusta, jossa papistolla on keskeinen rooli. Iranin nykyhallinto myös epäsi kaikilta ei-islamistisilta vasemmistopuolueilta mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnassa, vaikka ne olivat tukeneet shaahin vallasta poistamista. Iranin kommunistinen puolue, Tudeh, on tuominnut vaalien tulokset ja tukenut Mousavin vaatimuksia huolimatta syvistä varauksistaan häntä kohtaan.

Kansannousut eivät ole yksinkertaisia

Kaikista kansannousuista voi aina sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin ihmisten ei ole koskaan helppoa lähteä kaduille vaatimaan hallitusta muuttamaan politiikkaansa. Kaikki hallitukset ovat valmiita voimankäyttöön vaatimuksia kohtaan, jotkut vain nopeammin kuin toiset.

Mielenosoitukset eivät koskaan synny koska ”ulkopuoliset” manipuloivat ihmisiä. CIA ei yllyttänyt iranilaisia mielenosoituksiin, kun se järjesti vallankaappauksen Iranissa vuonna 1953, vaan työskenteli upseereiden ja armeijan kanssa piilossa katseilta. Meidän tuleekin kunnioittaa niiden ryhmien poliittista autonomiaa, jotka ottavat todellisia riskejä lähtiessään kaduille. On aivan liian helppoa syyttää ulkopuolisia agitaattoreita.

Toisaalta kansannousuista voidaan myös todeta, että ne ovat aina monien eri ryhmien liittoutumia. Joillakin mielenosoittajilla on tiettyjä huolenaiheita. Toiset pyrkivät vaihtamaan hallituksen koostumusta, mutta eivät koko hallitusta. Jotkut haluavat muuttaa, tai kumota, koko hallituksen. Suuret mielenosoitusliikkeet ovat vain harvoin syntyneet ideologisesti yksimielisistä ryhmittymistä. Tavallisesti kansannousut onnistuvat ainoastaan kun ne kykenevät luomaan laajoja koalitioita. Mutta tämä tarkoittaa muutoksen jälkeisen aikakauden olevan luonnostaan epävarma. Maailman vasemmiston tuleekin olla varovainen tarjotessaan moraalista tai poliittista tukea kansannousuille.

Elämme hyvin kaoottisia aikoja. Selkeä maailmanlaajuisen vasemmiston strategia ei ole mahdoton. Mutta se ei ole myöskään helppo, eikä sitä ole vielä luotu. Iranin sisäisen kamppailun vaikutukset maailmalle eivät ole selkeitä. Vasemmiston ei tule olla mykkänä, mutta sen tulee olla järkevä.

Immanuel Wallerstein on sosiologian professori Yalen yliopistossa.

© Immanuel Wallerstein, immanuel.wallerstein@yale.edu