Median spektaakkeli hypnotisoi Kolumbiassa

Kolumbialaisella lehdistöllä ei ole ollut enää pitkään aikaan sitä samaa vaikutusvaltaista ja itsenäistä asemaa, joka sillä oli viime vuosisadan aikana. Sanomalehtien sivuilla käydyt tärkeät yhteiskunnalliset, poliittiset ja kulttuuriset väittelyt ovat nykyisin historiaa.

Perinteisesti kirjailijat, kuten esimerkiksi Nobel-voittaja Gabriel García Márquez tai Eustatius Jose Rivera, pitivät kansallisten lehtien sivuja omana tilanaan, jossa heillä oli mahdollisuus tuoda esille tärkeitä kirjallisia tai poliittisia kysymyksiä.

Tuolloin Bogotan kaltaisessa kaupungissa saattoi olla kuusi sanomalehteä, jotka kuuluivat itsenäisten journalistien ryhmille. Vaikka ne olivat voittoa tavoittelevia yrityksiä, ne nauttivat samalla ainutlaatuisesta autonomiasta, johon vaikutusvaltaisilla pankeilla tai rikkailla maanomistajilla ollut mahdollisuutta vaikuttaa.

Silloin oli mahdollista sanoa, että sanomalehti oli jonkin tietyn taloudellisen ryhmän tai poliittisen liittouman riippumaton ääni. Sanomalehdet olivat eri mieltä puolueiden tai liiketaloutta johtavien ryhmittymien kanssa. Ne eivät välttämättä eronneet radikaalisti vallitsevasta mielipiteestä, mutta pitivät siitä huolimatta kiinni itsenäisyydestään ja osoittivat työllään taloudellisten ja poliittisten ryhmittymien järjestelmällisiä virheitä.

Kolumbian sanomalehdet olivat myös osa maan kulttuurista uudistumista. Gabriel García Márquez aloitti työnsä tuntemattomana nuorena toimittajana Medellinin provinssissa El Espectaror -lehdessä. Hänet huomattiin nopeasti kriitikkona ja uskomattomana tarinankertojana ja kolumnistina.

Vaikka paikallisilla sanomalehtiyrityksillä olikin suhteellinen riippumattomuus poliittisista ryhmittymistä ja suurista yrityksistä, ne epäonnistuivat luomaan kriittisyyttä Yhdysvaltoja, Amerikkojen suurta taloudellista ja sotilaallista mahtia kohtaan. Siitä huolimatta kolumbialaiset sanomalehdet onnistuivat luomaan kansallista identiteettiä.

Ulkomaiden yksipuolinen vaikutus

En väitä että tuo oli paras mahdollinen maailma, mutta sen jälkeen kovat ajat koittivat kolumbialaiselle lehdistölle. Nykyisin journalistien työnantajia ovat suuret pankinomistajat, kaasutehtaat ja ulkomaiset sijoittajat. Globalisaatio kasvatti Kolumbian taloudellista riippuvaisuutta ja sillä oli suuria vaikutuksia maan joukkoviestintään. Samaan aikaan taloudellisen elämän riippuvuus mainosten määrästä ja sisällöstä tuli ilmeiseksi Kolumbian mediassa.

Kolumbian joukkoviestintä keskittyy nykyisin audiovisuaaliseen järjestelmään, jota hallitsevat kansainväliset tahot ja joka on konservatiivinen poliittiselta ideologialtaan. Kaksi espanjalaista mediakonsernia, Grupo Planeta ja Prisa, omistavat vaikutusvaltaisen radioaseman, kaksi televisiokanavaa ja maan tärkeimpiä sanomalehtiä. Näiden lisäksi viimeisen viiden vuoden aikana median omistus on keskittynyt vahvasti muutamille omistajille, joista kotimaisia esimerkkejä ovat Squirrel Lulla ja virvoitusjuomayritys RCN.

Koska kyseessä ovat yritysryhmittymät, joiden päätarkoituksena on taloudellinen tehokkuus (ja tästä johtuva strateginen liittoutuminen valtion intressien kanssa), seurauksena on tiedonvälityksen kehityskulku, jonka päämääränä on yritysten oma etu. Sen seurauksena tiedonsaannin autonomia on päättynyt Kolumbiassa. Samat periaatteet, jotka ohjaavat tuotteiden ja palveluiden mainostamista, ohjaavat myös tiedon tuotantoa ja levittämistä.

Tiedonvälitys on tämän vuoksi propagandalla kyllästettyjen videoleikkeiden ja valokuvien sekä lyhyiden lauseiden ja sloganien uhri. Sanallisen propagandan toistamisella on itsessään taivutteleva ja hypnotisoiva vaikutus, jota visuaaliset elementit vain lisäävät.

1990-luvulla alkoi myös joukkoviestinnän keskiluokkaistuminen. Tämä kuitenkin vaikuttaa kritiikin ja demokratian ilmapiiriin yhteiskunnassa. Kolumbiasta on tullut maa, jossa lehdistö kirjoittaa pienen vähemmistön etujen mukaisesti.

Taloudellisen vallan ja median omistussuhteiden läheinen riippuvaisuus on myös huomioitava. Nykyinen presidentti Uribe on Ardila Lullen, RNC:n omistajan, läheinen ystävä. Varapresidentti Francisco Santos oli vielä vähän aikaa sitten El Tiempo -lehden suurosakkeenomistaja. Median omistussuhteiden keskittyminen muutamiin käsiin on hyödyttänyt nykyistä hallitusta, jonka mielipiteille media on usein sympaattinen.

Ruben Dario Florez Arcila on Kolumbian PENin varapuheenjohtaja.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa