Nato-keskustelussa katsottava kauas tulevaisuuteen

Vaikka Suomi ei ole virallisesti Naton jäsen, on Suomesta tullut kahdessakymmenessä vuodessa osa uusliberaalia länttä. Tämä näkyy ulkosuhteiden kaikilla osa-alueilla, muodollisesta sotilaallisesta liittoutumattomuudesta huolimatta.

Ulkopoliittisen instituutin uudessa raportissa Joidenkin puolustamisesta monen turvaamiseen (2007) kerrotaan, että ”Suomen tämänhetkinen osallistuminen Nato-operaatioihin ylittää jo joidenkin jäsenvaltioiden panoksen”.

Raportti tuskin tulee jäämään historiaan muuten kuin uuskielisten ilmauksien, kuten ”Nato turvallisuusmanagerina” vuoksi. Muistamme, että uuskieltä käyttäen on jopa mahdotonta ajatella väärin, koska kielestä puuttuvat Puolueelle vahingollisten ajatusten ilmaisuun tarvittavat sanat.

Upi-raportti kuitenkin esittää, että Suomen Nato-valinnassa on kyse kahdesta asiasta. Suomen täytyy valita, haluaako se olla mukana (i) viidennen artiklan mukaisessa yhteisessä puolustuksessa ja (ii) Naton uusissa globaaleissa operaatioissa ja toimissa.

Nämä kysymykset ovat tietenkin osa Suomen Nato-valintaa, mutta ne pitää osata sijoittaa osaksi laajempaa maailmanhistoriallista kehitystä. Lyhyen aikavälin skenaariot koskevat itse Naton tulevaisuutta. Esimerkiksi jos Nato hajoaa tai rapautuu seuraavan 10 – 15 vuoden kuluessa, niin Suomen Nato-valinnalla ei ehkä ole paljonkaan merkitystä. Tosin paljon riippuu ajoituksesta, sillä monet kehityskulut ovat polkuriippuvaisia.

Suuret uhkakuvat

Vähän pidemmän aikavälin skenaariot koskevat 2000-luvun suuria uhkakuvia. Kuinka realistista on olettaa, että moderni kansainvälinen politiikka liittokuntineen ja varustautumisineen voi jatkua ilman suurkatastrofia?

Yhden ikkunan tulevaisuuteen tarjoaa viiden maan Nato-kenraalien ja -amiraalien tuore raportti Towards a Grand Strategy for an Uncertain World (2008). Raportin on tilannut Washingtonissa toimiva ajatushautomo Center for Strategic and International Studies, jonka johdossa on sekä tunnettuja demokraattipoliitikkoja että sellaisia ”realistisia” strategikkoja kuin Henry Kissinger, Zbigniew Brzezinski ja William Cohen. Raportti esittää vision tulevaisuudesta, joka perustuu Naton roolin vahvistumiseen globaalina ”turvallisuusmanagerina” – Ulkopoliittisen instituutin uuskielellä ilmaistuna.

Kirjoittajat esittävät, että tulevaisuuden turvallisuusuhkiin voidaan parhaiten vastata luomalla laaja demokratioiden liittokunta ”Suomesta Alaskaan”. Sitä johtaisi direktoraatti, johon kuuluisivat USA, EU ja Nato. Tämä liittoutuma vastaisi niihin uhkiin, joita hallitsematon väestönkasvu Suuret uhkakuvat ja kaupungistuminen sekä laajamittainen työttömyys ja kurjuus globaalissa etelässä aiheuttavat.

Suuriin uhkiin kuuluvat lisäksi ilmastomuutos ja kamppailu yhä niukemmaksi käyvistä luonnonvaroista, erityisesti fossiilisista polttoaineista. Uhkiin kuuluu myös EU-kansalaisten valmistautumattomuus puolustamaan liberaaleja vapauksiaan asevoimin. Samaan aikaan vahvistuvat uudet irrationaalisuuden muodot, erityisesti radikaali islam. Aasia ja erityisesti Kiina nousevat, Venäjä on mahdollisesti tekemässä paluuta vihamielisten suurvaltojen kentälle, Lähi-itä on jatkuvasti vaarallinen ja Afrikkaa leimaa monien valtioiden sortuminen. Useilla erilaisilla toimijoilla on käytössään ydinaseita tai muita joukkotuhoaseita.

Tällaisessa maailmassa lännen uusi turvallisuusstrategia perustuu kaikkien mahdollisten valtaresurssien valjastamiseen sen omien arvojen ja etujen puolustamiseksi. Keinoihin kuuluu myös propaganda, ihmisten sielujen voittaminen lännen arvojen puolelle. Kehittyneiden länsimaiden – ”demokratioiden” – puolustaminen vaatii myös mahdollisuutta käyttää ydinaseita ensin. Direktoraatilla on oikeus päättää, milloin sota on väistämätön ja milloin myös joukkotuhoaseiden käyttö on oikeutettua.

Nato-kenraalien visio muistuttaa Karl Kautskyn oppia ”ultraimperialismista”. Kautsky esitti vuonna 1914, että vauraiden ja teollistuneiden maiden kapitalistien ainoa mahdollinen tapa säilyttää nykyinen maailmanjärjestelmä on muodostaa ylikansallinen kartelli, jonka avulla he voivat rakentaa keskinäisen rauhan järjestelmän ja hallita sen ulkopuolista maailmaa myös sotilaallisin keinoin.

Euroeliitin vaihtoehto

Nato-kenraalien visio ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen tulevaisuus. Ei ole suinkaan sanottua, että EU tulee tyytymään USA:n junioripartnerin rooliin globaalin talouden hallinnassa ja kilpailussa omistuksista, markkinoista ja raakaaineista.

Jo nyt Euroeliitti olettaa, että EU:sta täytyy tehdä yhtä mahtava kuin miltä Yhdysvallat on näyttänyt kylmän sodan päättymisen jälkeen. EU:n valmiudet omaehtoiseen sotilaalliseen toimintaan ovat asteittain kasvamassa. Ratkaisevassa asemassa ovat satelliitteihin perustuvat paikannus- ja komentojärjestelmät. Siviiliprojektien ja sotateollisuusyhteistyön ansiosta EU:lla tulee olemaan tekniset mahdollisuudet itsenäiseen komentojärjestelmään vuoden 2012 jälkeen, kun 30 satelliitin globaali navigointi-satelliittijärjestelmä on valmis (tähän asti eurooppalaiset ovat olleet riippuvaisia amerikkalaisesta GPS-järjestelmästä).

Alueellista taloutta vastaamaan voidaan ajan myötä rakentaa keskitetty liittovaltio, jolla on omaehtoinen globaali sotilaallinen iskukyky. Tämä voi tapahtua ennen kaikkea vastauksena Yhdysvaltain yksipuoliseen toimintaan tai sen aiheuttamaan suureen kriisiin, joka voi yhdistyä maailmantalouden lamaan. Kehityksen tuloksena Nato hajoaa tai rapautuu asteittain 2010-luvun kuluessa tai viimeistään 2020-luvulla. Syntyy uusi globaalien voimien tasapainottelun järjestelmä, jossa EU on yksi osapuoli, Kiinan, Venäjän, Intian ja muiden suurvaltojen lisäksi.

Molemmat kehityskulut ovat vaarallisia. 2000-luvun olosuhteissa sekä kautskylainen ultra-imperialismi että paluu kauden 1870 – 1914 kilpailevien imperialismien ja voimatasapainottelun järjestelmään sisältävät kaikki suurkatastrofin ainekset.

Katse eteenpäin!

On ajattelematonta arvioida Suomen Natovalintaa yhden ohikiitävän hetken ehdoilla (tai pelkästään suomalaiskansallisten Kekkosen ajan traumojen kautta). Katse on suunnattava eteenpäin. Miltä maailma todennäköisesti näyttää vuonna 2030 ja 2050, jos tietty skenaario toteutuu? Minkä skenaarion oletamme tehdessämme valintojamme; minkä mahdollisen maailman toteutumista olemme edistämässä?

Nato ei millään muotoa edes pyri ratkaisemaan globaalin turvallisuuden ydinkysymyksiä, vaan se pyrkii suojaamaan talousliberalistisen lännen arvoja ja omistuksia. Nato olettaa, että yksilön omistus- ja vapausoikeudet ovat kaikkialla yleispäteviä ja ensisijaisia ja että ne voidaan turvata myös sotilaallisen voiman avulla. Pidemmän aikavälin globaalista näkökulmasta Nato on siksi pikemminkin turvattomuuden kuin turvallisuuden tuottaja – eikä ainakaan mikään ”turvallisuusmanageri”.

Ainoa ero brittiläisen imperiumin suuruuden päivien talousliberalismin ja nyky-Naton ideologian välillä on sitoutumisessa demokratiaan. Naton käyttämä termi “demokratia” on kuitenkin yhteensopiva elitistisen minimidemokratian kanssa, jossa päätavoitteena on kapitalistisen markkinayhteiskunnan vakauden ylläpitäminen.

Sotilaalliselle liittoutumispolitiikalle, asevarustelulle ja globaalin poliittisen talouden status quon ylläpitämiselle on vaihtoehto. Vaihtoehtoisena tavoitteena on maailmanlaajuinen turvallisuusyhteisö. Sen toteuttaminen edellyttää rauhanomaisten muutosten mahdollisuuksien avaamista, mikä käytännössä usein tarkoittaa julkisten poliittisten tilojen luomista ja globaalia demokratisaatiota.

Samalla tarvitaan sellaisia instituutioita ja hallintajärjestelmiä, jotka mahdollistaisivat maailmantalouden kokonaiskehityksen suunnittelun ja ohjaamisen. 2000-luvulla kyse ei voi olla enää vain kokonaiskysynnän ja kasvun ohjailusta, vaan myös pitkän aikavälin kulttuurillisesti mielekkäästä ja ekologisesti kestävästä kehityksestä, jonka tulokset jakautuvat niin tasan, että kaikilla ihmisillä on mielekkään elämän mahdollisuudet.

Ilman globaalia demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta ihmiskunnan mahdollisuudet selvitä edes 2100-luvulle ovat heikot.

Heikki Patomäki on kansainvälisen politiikan professori Helsingin yliopistossa. Hän on vastikään julkaissut kirjan The Political Economy of Global Security. War, Future Crises and Changes in Global Governance (Routledge, 2008).