Neuvostokirjailijan tie (yritys tunnustaa)

Miten tullaan kirjailijaksi? Itse asiassa tämä on kaikista luovista ammateista helpoimmin opittavissa. Pitää vain osata lukea ja kirjoittaa, toisin sanoen käydä edes kaksi ensimmäistä luokkaa alakoulua (muusikot, taiteilijat ja näyttelijät sen sijaan tarvitsevat ammatillista koulutusta).

Neuvostovallan aikana jokainen, joka halusi kirjailijaksi (oikeammin Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi), voi ryhtyä sellaiseksi. Piti vain esittää ajatuksensa sujuvasti ja kirjoittaa määrättyjen aatteellisten sääntöjen mukaan.

Tavallisesti tätä tosin edelsi rakkaus lukemiseen ja taipumus kirjoitusmaniaan. Tulevan kirjailijan piti tämän taipumuksen pakottamana käydä yleensä aluksi läpi ensimmäinen vaihe, toisin sanoen aloittaa kirjoittamalla tyhmänpuoleisia runoja, ja vasta kun kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei enää suostunut niitä kuuntelemaan, epäonninen runoilija siirtyi proosaan.

(Runoilijaahan voidaan pitää runoilijana, kun juuri sivulliset - ei vain äiti ja isä vaan etäiset, vieraat ihmiset - kehuvat ja ovat valmiit kuuntelemaan häntä; siis silloin kun hänelle on ilmaantunut lukijoita.)

Juttu on kuitenkin vielä yksinkertaisempi. Kirjailijaksi voi tulla kuka tahansa, jonka tekstiä painetaan. Jos siis löytyy joku, joka on valmis ottamaan riskin ja julkaisemaan hänen proosaansa.

Tiedämme tosin kaikki, miten kauan sellaista tapausta voi joutua odottamaan. Esimerkiksi Kafka ehti kuolla.

"Teräväsanainen kirjallisuustieteilijä Zinovij Papernyj määritteli sosialistisen realismin menetelmän näin: 'Päällikköjen ylistäminen heille ymmärrettävässä muodossa'."

Sen sijaan neuvostovallan aikana tulevien kirjailijoiden käytössä oli melko näppärä reitti: kirjoittaa romaani tehtaasta, rakennustyömaasta tai nuorison työntäyteisestä elämästä. Yhtenä sankarina piti aina olla hyväsydäminen ja viisas puoluesihteeri. Kuten neuvostorunoilija Tvardovski kirjoitti, juonen piti olla yksinkertainen: "taantunut varapomo, kehittyvä pomo ja kommunismiin rientävä ukki" (varapomo on varapuheenjohtaja, pomo on puheenjohtaja ja puhe on kolhoosista). Sellaisia teoksia voi viedä toimitukseen ja julkaista, jos oli kyllin sitkeä. Kun kaksi romaania oli julkaistu, pääsikin Kirjailijaliiton jäseneksi, toisin sanoen sai mahdollisuuden työkomennuksiin valtion kustannuksella, myös ulkomaille; voi majailla kirjailijataloissa meren rannalla; voi toivoa saavansa ilmaisen asunnon, auton, huonekalut ja jääkaapin (maksua vastaan mutta jonottamatta) sekä huvilan Peredelkinon kylästä.

Selitän hieman: saadakseen asunnon, auton ja huvilan, jääkaapista puhumattakaan, tavalliset neuvostokansalaiset kirjoittivat anomuksen ja heidät merkittiin luetteloon, ja sellaiset ihmiset odottivat työpaikkakohtaisissa jonoissa vuosien ajan. Jos vaihtoi työpaikkaa niin pyyhittiin yli ja jonotus piti aloittaa uudelleen.

Siinä näette, mitä hyötyä oli kuulua Neuvostoliiton kirjailijaliittoon, jossa kaikkia näitä etuja jaettiin paljon avokätisemmin.

Monet pyrkivät sinne.

Sen sijaan kirjoittaja, joka kuvaisi elämän ja rakkauden vaikeuksia neuvosto-oloissa, ei koskaan pääsisi Neuvostoliiton kirjailijaliittoon.

Toisin sanoen aihepiiri ja aatteellinen oikeaoppisuus olivat tärkeimmät syyt uuden kirjailijan syntymiseen.

Todistin itse, kuinka nuori prosaisti NN kirjoitti pienoisromaanin papista ja toi sen Novyj mir -lehteen. Kaikki (proosa- suom. huom.) osaston työntekijät kehuivat häntä innokkaasti, olihan kyseessä aivan uusi aihe 20. vuosisadan kaukaisella 60-luvulla. Ymmärrettävistä syistä tätä tarinaa ei kuitenkaan voitu julkaista, sillä nuori kirjoittaja kuvasi siinä kirkon työntekijöitä hyvin myötätuntoisesti (joku hänen sukulaisensakin taisi olla pappi). Ravattuaan edestakaisin ja oltuaan epätietoisuudessa ilman että teosta julkaistiin, nuori kirjailija teki johtopäätökset ja toi Novyj miriin toisen pienoisromaanin kirkon ongelmista, tällä kertaa kriittisessä hengessä. Teoksessaan hän tavallaan paljasti pappien ahneutta ja syntejä ja kertoi hirvittäviä tapauksia. Novyj mirin proosaosasto ei siunannut uuden kirjailijan nokkeluutta vaan palautti tälle käsikirjoituksen närkästyneenä, lähes tulkoon syyttäen hurskastelusta ja epärehellisyydestä.

Todellisuudessa niinä vuosina olisi ollut mahdotonta ja jopa uskomatonta julkaista tarinoita kirkon elämästä. Nuori kirjailija ei ymmärtänyt tilannetta ja kirjoitti aiheesta, jonka tunsi hyvin.

Yhtä hyvällä menestyksellä hän olisi voinut kirjoittaa romaanin satamaprostituoitujen elämästä: toimituksessa se olisi luettu, mutta kukaan ei olisi ruvennut sitä julkaisemaan - ei sellaista versiota, jossa hän olisi säälinyt päähenkilöitä, eikä sellaista, jossa olisi suominut heidän paheellisuuttaan. Sellaisia aiheita kuin kirkko ja neuvostokansan sukupuolielämä, aivan kuten vainot, keskitysleirit, ekologinen tuho, ihmisten kehno terveys tai vanhusten ja lasten, yksinhuoltajaäitien, hylättyjen vaimojen ja lasten ongelmat, yleinen nälänhätä ja jokapäiväisten tavaroiden puute, vaikkapa kenkien ja vaatteiden puhumattakaan makkarasta ja juustosta - niitähän jonotettiin tuntien ajan - tai kansallisten syrjäseutujen elämän hirvittävät ilmiöt; sitä kaikkea oli nimittäin kielletty julkaisemasta. Totuus yleensäkin oli kielletty.

Neuvostokirjallisuuden päämetodi sosialistinen realismi vaati jonkinlaista romantiikkaa, neuvostoihmisen ja hänen elämänolojensa kuvaamista lähes ihanteellisessa valossa. Lisäksi kirjoittajan piti ennen muuta ihannoida puoluetta ja johtoporrasta.

Teräväsanainen kirjallisuustieteilijä Zinovij Papernyj määritteli sosialistisen realismin menetelmän näin: "Päällikköjen ylistäminen heille ymmärrettävässä muodossa".

Sankarimme NN, tuo aloitteleva prosaisti, halusi kuitenkin kovasti päästä Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi. Pyörittyään joka paikassa ja tutkittuaan tilannetta hän teki seuraavan siirron: kirjoitti romaanin tehtaan parhaista työntekijöistä. Hän onnistui jotenkin lahjakkaasti järjestämään niin, että tämä käsikirjoitus päätyi Kirjailijaliiton pääsihteerin G. Markovin työpöydälle.

Ja sillä selvä! Markov oli hullunkurinen hahmo, joka jo kauan sitten oli täysin kadottanut kirjalliset kykynsä ja sepitti romaaneja siivettömistä enkeleistä eli puoluejohdosta; hän luki tuoreen teoksen, ilahtui uusien voimien virtaamisesta kirjallisuuteen ja lähetti romaanin heti kustantamoon, hyväksyi sitten sankarimme kirjailijaliittoon, lähetti hänet saman tien työkomennukselle Siperiaan ja sitten ulkomaillekin, noin aluksi Afganistaniin, jossa me silloin lentokonein, tankein ja jalkaväkivoimin venäläispoikien henkiä uhraten autoimme Afganistanin kansaa pääsemään valoisaan tulevaisuuteen eli Taliban-puolueen valtaan.

Sankarimme kirjoitti saman tien romaanin Afganistanista. Palkinnoksi hänet lähetettiin sen jälkeen Afrikkaan, johonkin taistelevaan prokommunistiseen maahan. Puolueen ja KGB:n tilauksesta hän kirjoitti siitäkin romaanin.

Kirjailija osoittautui hyvin kyvykkääksi. Hänen kirjailijantiensä onkin ollut valoisa ja äärimmäisen kivetön. Myöhemmin hän nousi antisemiittisen julkaisun päätoimittajaksi.

Kerroin tämän tarinan todistaakseni, että kirjailijaksi pystyi neuvostokaudella tulemaan jokainen, joka kovasti halusi ja oli käynyt koulua vähintään kaksi luokkaa.

Pidin paljon neuvostokirjallisuudesta lapsena, sillä kirjastoissa ei ollut muuta. Luin nautinnolla noita valtaisia romaaneja (en tiennyt silloin, että niiden kirjoittajat "tekivät sivulukua" eli kasvattivat sivumäärää ansaitakseen enemmän). Minä suorastaan ahmin kirjoja maataloudesta, metallivalimoista, Peräpohjolan kansoista, historiallisia romaaneja Georgian keisareista, moniosaisia kuvauksia Japanin sodasta ja aivan erityisesti kertomuksia ulkomaalaisten kommunistien taistelusta sen puolesta, että kansa saisi pystyttää sosialismin Pariisiin tai Berliiniin. Vakoilukirjan saaminen käsiinsä oli valtava onnenpotku. Äitini olikin toisinaan vihainen ja yritti ottaa minulta pois noita hirvittävän raskaita tiiliskiviä, joita kätkin tyynyni alle yöksi - hänen mielestään lapsen piti nukkua. Hän ei tiennyt, että käynnissä oli tulevan kirjailijan itseopiskelu, joka ei suju ilman että alussa luetaan roskakirjallisuutta. Olin asiantuntija sellaisessa ammatissa kuin teräksenvalaja, tunsin termit valu-uuni ja silikonisavi ja hallitsin myös kolhoosiasiat, tiesin viljojen kylvö- ja korjuuajat ja että karjakot käyttävät valkoisia työtakkeja. Käsitin myös puolueen sisäisien ongelmien hienoudet, erotin aluekomitean ensimmäisen sihteerin piirikomitean ensimmäisestä sihteeristä.

Lapsena olin sivistynyt pioneerityttö.

Suhtautumiseni kirjoihin oli nimittäin tällainen: jos ne sattuivat käsiini, ne piti lukea. Mikään ei järkähdyttänyt minua: ei tylsä juoni, typerä kielenkäyttö eikä kaavamaiset henkilöhahmot. Koulun jälkeen en mennyt kotiin, syömään enkä pihalle ulkoilemaan vaan lastenkirjastoon. Kun se suljettiin, laahustin niin sanottuun puoluehuoneeseen Tšehovinkadulle, puolueen piirikomitean tiloihin: pölyiseen huoneeseen, jossa oli vesikarahvi ja jonne päästettiin kenet vain (siellä ei käynyt ketään muita kuin minä ja jotkut pojat, jotka erityisen kovalla pakkasella pelasivat siellä šakkia), ja tässä huoneessa oli kaappi, jossa oli kirjoja ja aikakauslehtiä. Olin jo aikoja sitten lukenut ne kaikki, mutta silti otin huokaisten jonkin järkäleen ja uppouduin kirjaan uudelleen. Minulle se oli samantekevää, kunhan sain lukea. Lehdet - Krokodil ja Ogonjok - opettelin likimain ulkoa (tietämättä, että monen vuoden päästä niissä julkaistaan omia tekstejäni).

Kun lopetin koulunkäynnin, kävin edelleen koko kesän lastenkirjastossani ja valmistauduin siellä yliopiston pääsykokeeseen. Ja vaikka karaistuneet kirjastonhoitajat suhtautuivat minuun miten ankarasti (he eivät antaneet minulle luettavaksi vakoiluromaaneja vaan vaativat lukemaan koulun opinto-ohjelman mukaisia kirjoja), niin eräällä heistä sydän heltyi, kun tulin hyvästelemään yliopistoon päästyäni: hän otti esiin loppuun käytetyn kirjastokorttini, pyyhki yli ensimmäisen sivuin, jolla oli nimeni, käänteli sitä käsissään ja sanoi äkkiä minuun katsomatta:"Tiedätkö, olet lukenut kirjojamme enemmän kuin kukaan muu koko kirjaston historiassa. Me pidämme näet kirjaa. Poikkea joskus..."

Olen lukenut koko neuvostokirjallisuuden: kaikki klassikot (Gorkin ja hänen kammottavan kirjansa naisproletaarien tietoisuuden noususta, tarkoitan romaania Äiti, Pavlenkon yhtä hirvittävän romaanin Ščastje (Onni), jossa sankari ja sankaritar viimeisessä kappaleessa käyvät veneessä makuulle ja nainen sanoo: "Mutta pojan nimeksi laitetaan Iosif", ja minun teki koko ajan mieli lisätä "Vissarionovitš "). Luin valtavan romaanin Zhurbinin perhe, en muista kenen se on, Alitet pakenee vuorille on myös minun kannaltani nykyisin vailla tekijää, Galina Nikolajevan Elonkorjuu kolhooseista, samoin hänen kirjansa teräksenvalajista; olin avoimesti tyytymätön Fadejeviin, kun hänen molemmat romaaninsa päättyivät surullisesti. Minulta saivat tunnustusta vain onnelliset loput. Siksi pidin Fedinin kaksiosaisesta kirjasta, jonka nimeä en enää muista, ja Leonid Leonovilta luin ja painoin mieleeni ilmauksen "Kun hän nuoli lusikan, oli huulia viisinkertaisesti." Se oli minusta näppärästi sanottu. Jotenkin jäin miettimään tätä ja aivan ilman ennakkovaroitusta tajusin sanallisen taikatempun olemuksen. Käsitin, että edessäni on ehkä kielellinen mestariteos. En ollut tavannut mitään sen tapaista aikaisemmin. Sen jälkeen päätin, että Majakovski on nero. Tämä tapahtui minulle 14-vuotiaana, kun nuori ihmisolento alkaa tavallisesti kiinnostua runoudesta. Minulle valkeni äkkiä, ettei sellaisia riimejä tehdä noin vain. Itse en kovallakaan ponnistelulla voi saavuttaa ylipäätään mitään sen kaltaista - siispä hän ei ole samanlainen kuin minä ja me kaikki, hän on nero.

Kasvoin siis keskellä kammottavia tekstejä, jotka olivat minusta täysin ymmärrettäviä eivätkä vaatineet vähäisintäkään älyllistä ponnistelua. Nielin niitä kuin kala nielee vettä, kuin nykyinen televisionkatsoja nielee jokailtaisen annoksensa tv-sarjoja.

Sekä Platonov ja Babel että Bulgakov olivat näet kiellettyjä. Kirjallisuuden huiput peitti taakseen tiivis puoluesumu tai ne olivat hautautuneet kommunistisen tsunamin likaisten, sameitten aaltojen alle, aivan samoin kuin oli haudattu miljoonien ihmisten, toisenlaisen kulttuurin ja toisenlaisen moraalin edustajien elämä.

Jo minun nuoruuteni vuosina olivat sallittuja suuret ulkomaalaiset. Eivät kaikki. Ei Kafka eikä Proust. Mutta Thomas Mann, Hemingway, Fitzgerald.

Juuri tässä aivan kuin murtui sieluni pato. Ymmärsin, että Thomas Mann on ariadnen lankani. Kun sitten aloin itse kirjoittaa, tiesin jo, että lauseestani tulee yhtä loputon kuin hänellä, sen pitää kiemurrella, virtailla, hakeutua ytimeen sivukautta, ei suoraan eikä heti.

Sitten sain iskun suoraan sydämeeni: tutustuin Olešaan, Šklovskiin, Tynjanoviin. Heidän vieraannuttamisteoriansa valloitti sydämeni. Niin se on, lukija pitää ällistyttää, lyödä nurin heti ensimmäisellä lauseella. Pitää nähdä vaivaa metaforien ja vertausten teossa. Kirjoitin ensimmäisen novellini niin kekseliäästi, että joka virkkeeseen tungin useita kuvallisia ilmauksia. Maalatut ripset muistuttivat tekstissäni russakan jalkoja, sähköjuna kiisi kypärä edellä, jäätelön käärepaperi törrötti kuin balettihame jne.

Kaikki tämä oli kuitenkin ikään kuin alustava vaihe. Näyttää siltä, että etsin omaa tietäni ja omaa tyyliäni. Sellaiset olivat merkit. Monta vuotta tein hedelmätöntä työtä tekstieni parissa, naputin ja naputin konetta iltakaudet lähtemättä kotiin. Olin silloin töissä pikku aikakauslehdessä. Humoristisessa uuden vuoden seinälehdessä kirjoitettiin kaikista, mitä kukin oli saavuttanut, ja minusta sanottiin, että olin rikkonut toimituksen koneesta p-kirjaimen .

Sitten kuulin äänitarkkailijaltamme Zinalta tarinan hänen naapuristaan, vanhasta prostituoidusta, joka oli lapsuudessaan joutunut isänsä raiskaamaksi, lähtenyt kotoaan ja joutunut huonoihin käsiin. Tämä tarina sai minut tolaltani.

Kirjoitin novellin Takaja devočka (Sellainen tyttö). Kirjoitin hyvin yksinkertaisesti, ilman tahallisia pitkityksiä ja kuvallisia ilmauksia. Se ei ollut suorastaan tuon pedofiilien uhrin tarina, vaan se oli sellaisen naisen monologi, jonka mies on pettänyt. Jostain syystä asia kääntyi näin.

Novelli aivan kuin kirjoitti itse itsensä. Ei tarvittu mitään tyyliä eikä korjailuja.

Tämä määräsi myöhemmän työni. Siitä lähtien olen aina kirjoittanut äärimmäisen yksinkertaisesti, ilman minkäänlaisia yrityksiä luoda jotain mielenkiintoista, kuvaannollista tai erilaista. Ei ylipäätään ollut ongelmia, vaikeuksia eikä taukoja - novelleja tuli ja tuli peräjälkeen. Aivan kuin niitä olisi saneltu minulle.

Joten jos palaamme lapsuudenaikaiseen lukuharrastukseeni, on selvää, että aikaa myöten mieltymykseni ovat muuttuneet suuresti ja kiinnostuin sellaisesta, mitä lapsuuteni kirjavalikoimassa ei ollut, nimittäin puhekielestä, massojen kielenkäytöstä.

Ehkäpä ero sen välillä, mitä lapsena luin, ja millaista oli todellinen elämä, oli liian suuri.

Loppujen lopuksi tuo ihanneihmisen kasvattaminen ihanne-elämän oppikirjojen avulla tuotti järisyttävän hyvän tuloksen. Kirjastonhoitajat halusivat kirjojen välityksellä opettaa minulle, miten pitää elää, kirjojen sankarien esimerkin avulla; hehän saarnasivat ettei saa valehdella eikä hurskastella, pitää mistään välittämättä puolustaa näkemyksiään. Ja jos kerran olet sotilastiedustelijana vihollisleirissä, pysy lujana loppuun saakka.

Niinpä ne kasvattivat minusta kiihkeän, rehellisen, periaatteellisen ja taipumattoman vihollisen sellaiselle kirjallisuudelle ja sille järjestelmälle.

Kokeneen tiedustelijan tavoin minä kuitenkin monta vuotta salasin todellisen minäni, en pitänyt missään puheita, en järjestänyt lehdistökonferensseja, kun minut kerran aiottiin vangita, en ollut toisinajattelija enkä mistään hinnasta halunnut lähteä maasta.

Vielä tänäkään päivänä en ole paljastanut tätä salaisuuttani.

Niinpä tätä esiintymistäni voidaan pitää ensimmäisenä kertana kun tunnustan.

Ljudmila Petruševskajalta on muun muassa suomennettu teokset Klarissan tarina (Kirjayhtymä 1989) ja Cinzano : italialaista vermuttia keskeytyksettä, (Jyväskylän talvi 1990)

Tämä teksti ilmestyy syksyllä 2010 osana kokoelmaa Yksitoista keskustelua Venäjän nykyproosasta. toim. Ljunggren & Rotkirch, suom. Kirsti Era.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa