Obaman huono vaikutus

Kaikista totuudenmukaisin selitys presidentti Obamalle myönnetystä Nobelin rauhanpalkinnosta tuli Ranskan presidentti Nicholas Sarkozylta. ”Palkinto sinetöi Yhdysvaltojen paluun maailman maiden sydämiin”. Toisin sanottuna palkinto oli Euroopan tapa sanoa Yhdysvalloille että ”me rakastamme teitä jälleen” – vähän niin kuin niissä oudoissa vihkivalojen uusimisseremonioissa, joita järjestävät pariskunnat joilla on mennyt suhteessaan huonosti viime aikoina.

Nyt kun Eurooppa ja Yhdysvallat ovat virallisesti palanneet yhteen onkin hyvä aika kysyä, että onko tämä välttämättä hyvä asia?

Nobel-palkintokomitea, joka palkitsi Obaman erityisesti ”moninapaisen diplomatian” edistämisestä, on selvästikin vakuuttunut siitä, että Yhdysvaltojen osallistuminen suurella maailman näyttämöllä on rauhan ja oikeudenmukaisuuden riemuvoitto. En ole henkilökohtaisesti tästä yhtä vakuuttunut.

Obama on osoittanut yhdeksän kuukauden aikana selkeän linjansa globaalina pelurina. Yhdysvaltojen neuvottelijat ovat yhä uudelleen päättäneet olla vahvistamatta kansainvälisiä lakeja. Sen sijaan lakeja on heikennetty ja usein lopputuloksena on ollut rikkaiden valtioiden kilpailu peränpitäjän paikasta.

Ilmastonmuutos on esimerkki

Aloitetaanpa vaikka aiheesta, jossa panokset ovat suurimmat: ilmastonmuutoksesta. Bushin kaudella eurooppalaiset poliitikot erottuivat selkeästi edukseen yhdysvaltalaisista kollegoistaan osoittaessaan järkkymättömän sitoutumisensa Kyoton sopimukseen. Samaan aikaan kun Yhdysvallat kasvatti hiilidioksidipäästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasoon verrattuna, Euroopan unionin valtiot vähensivät omiaan kaksi prosenttia. Tämä ei ole mikään tähtitieteellinen saavutus, mutta silti selvä merkki siitä, että EU:n erilainen politiikka tuottaa todellista hyötyä planeetalle.

Katsotaan sitten nyt meneillään olevia ilmastoneuvotteluja, joiden viimeinen kierros päättyi juuri Bangkokissa. Neuvottelujen päämääränä oli johtaa Kööpenhaminassa joulukuussa solmittavaan sopimukseen, joka selvästi vahvistaisi Kyoton protokollaa. Bangkokin kokouksessa Yhdysvallat, EU ja muut kehittyneet valtiot muodostivat yhtenäisen ryhmittymän, joka vaati Kyoton sopimuksen heittämistä roskakoriin ja sen korvaamista kokonaan uudella sopimuksella.

Siinä missä Kyoton sopimus asettaa selkeät ja sitovat tavoitteet päästöjen rajoittamiselle, Yhdysvaltojen suunnitelmana on antaa jokaisen maan päättää itsenäisesti kuinka paljon ne haluavat vähentää päästöjään (vain toiveajattelun taatessa, että planeetan lämpötila pysyy katastrofaalisen tason alapuolella). Siinä missä Kyoton sopimus asetti taloudellisen vastuun ilmastokriisin tuottaneiden rikkaiden valtioiden kannettavaksi, uudessa suunnitelmassa kaikki maat ovat tasavertaisia.

Tämän kaltaiset heikot ehdotukset eivät ole lainkaan yllättäviä, kun ne tulevat Yhdysvalloilta. Järkyttävää oli sen sijaan, että rikkaan maailman edustajat olivat niin yhtenäisesti ehdotusta tukemassa – mukaan lukien myös monet sellaiset maat, jotka olivat ennen ylistäneet Kyoton sopimusta.

Ja luvassa oli vain lisää petollisuutta: EU, joka oli ilmoittanut käyttävänsä 19-35 miljardia dollaria vuodessa auttaakseen kehitysmaita ilmastonmuutokseen sopeutumisessa saapuivat Bangkokin neuvottelupöytään paljon pienemmän tarjouksen kanssa. Tämä oli paljon lähempänä Yhdysvaltojen tarjoamaa tukea, joka oli kirjaimellisesti yhtä tyhjän kanssa. Kansalaisjärjestö Oxfamin Antonio Hill tiivisti neuvottelujen lopputuloksen seuraavasti:

- Starttipistoolin lauetessa neuvotteluista tuli kilpailua kaikkein viimeisestä paikasta olemassa olevien kansainvälisten rakenteiden heikentämisessä.

Länsimaat rasismia vastaan?

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun paljon kiitetty paluu neuvottelupöytiin on muuttunut täydelliseksi pettymykseksi, jonka seurauksena työllä saavutetut kansainväliset lait ja sopimukset revitään palasiksi. Yhdysvallat teki aivan samoin YK:n järjestämässä rasismikokouksessa huhtikuussa.

Vaadittuaan lukuisia muutoksia neuvottelujen kohteena olleeseen tekstiin – jossa ei sen vaatimuksesta saanut olla mainintaa Israeliin tai palestiinalaisiin, korvauksiin orjuudesta ja niin edelleen – Obaman hallinto päätti loppujen lopuksi boikotoida koko prosessia viitaten siihen, että uusi teksti ”vahvistaa” dokumentin, joka oli hyväksytty Etelä-Afrikan Durbanissa järjestetyssä kokouksessa vuonna 2001.

Tämä oli huono tekosyy, mutta siinä oli sentään jonkinlainen logiikka – Yhdysvallat ei ollut koskaan allekirjoittanut alkuperäistä vuoden 2001 dokumenttia. Sen sijaan muiden rikkaiden valtioiden päätös matkia Yhdysvaltoja vetäytymällä neuvotteluista oli täysin järjetön.

Kaksi päivää Yhdysvaltojen ilmoituksen jälkeen Italia, Australia, Saksa, Hollanti, Uusi-Seelanti ja Puola olivat poistuneet neuvottelupöydästä. Toisin kuin Yhdysvallat, kaikki nämä valtiot olivat allekirjoittaneet alkuperäisen dokumentin vuonna 2001, joten niillä ei ollut mitään todellista syytä vastustaa sitä jatkavaa sopimusta. Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Kuten ilmastoneuvotteluissa, Obaman ja loistavan maineen rinnalla seisominen on helppo tapa välttää hankalia kansainvälisiä velvoitteita ja samalla näytellä edistyksellistä. Se on poliittinen palvelus, jota Yhdysvallat ei koskaan kyennyt tuottamaan Bushin vuosien aikana.'

Gazan kielletyt rikokset

Yhdysvalloilla on ollut samalla tavoin korruptoiva vaikutus YK:n ihmisoikeuskomitean uutena jäsenenä. Ensimmäinen testi sen puitteissa oli tuomari Richard Goldstonen rohkea raportti Israelin hyökkäyksestä Gazan alueelle. Raportissa todettiin sekä Israelin että Hamasin syyllistyneen sotarikoksiin.

Sen sijaan että Yhdysvallat olisi osoittanut sitoutuneensa kansainväliseen lakijärjestelmään, se tuomitsi raportin ”syvästi virheellisenä” häpeätahrana ja painosti Palestiinalaishallintoa vetämään pois sitä tukevan lauselman. (Palestiinalaishallinto on ollut tämän vuoksi kotimaassaan valtavien vastalauseiden myrskyn keskellä ja mahdollisesti kirjoittamassa uutta lauselmaa.)

Ja sitten ovat G-20-kokoukset, Obaman kaikkein näyttävimmät moninapaiset neuvottelut. Lontoossa huhtikuussa järjestetyssä kokouksessa vaikutti hetken aikaa siltä, että jonkinlainen yhteistyö ylikansallisten sijoituskeinottelijoiden ja veronkiertäjien hillitsemiseksi olisi mahdollista. Sarkozy jopa lupasi lähteä kokouksesta, jos toimivien sääntelymekanismien laatimisessa epäonnistutaan.

Obaman hallinnolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista mielenkiintoa todelliseen kansainväliseen yhteistyöhön. Sen sijaan se esitti, että valtiot keksisivät vapaaehtoisesti omia suunnitelmia ja sitten toivottaisiin parasta – aivan samalla tavoin kuin ilmastonmuutosohjelman kanssa. On tarpeetonta sanoa, että Sarkozy ei lähtenyt minnekään neuvotteluista – muuten kuin ottaakseen valokuvan yhdessä Obaman vierellä.

Totta kai Obama on saanut aikaiseksi jotakin hyvää maailmalla – hän ei ole tukenut Hondurasissa valtaa kaapannutta hallintoa ja on antanut tukea YK:n naisjärjestölle. Tästä huolimatta esille on noussut selkeä kaava: niillä politiikan alueilla, joilla toiset maat ovat olleet epävarmoja valinnasta periaatteellisen toiminnan ja välinpitämättömyyden välillä, Yhdysvaltojen väliintulot ovat toimineet välinpitämättömyyden puolesta.

Tästä syystä ei voi puhua mistään palkinnonarvoisesta uudesta moninapaisuuden aikakaudesta.

Naomi Klein on kanadalainen toimittaja, kirjailija ja kansalaisaktivisti.