Tammikuun kihlauksesta 70 vuotta

Viime lauantaina vietettiin vuosipäivää, jonka merkitystä mahdollisimman monen soisi mielellään pysähtyvän pohdiskelemaan. Tammikuun 23. päivänä vuonna 1940, talvisodan keskellä, silloiset SAK ja STK antoivat yhteisen julkilausuman, joka on myöhemmin nimetty tammikuun kihlaukseksi.

Helsingin Sanomat julkaisi lauantaina Vieraskynä-artikkelina Lauri Ihalaisen, SAK:n edellisen puheenjohtajan, kirjoituksen merkkipäivän johdosta. Ihalainen sanoi, että tammikuun kihlauksella muurattiin suomalaisen sopimusyhteiskunnan keskeinen kivijalka. Jos on vähänkään kiinnostunut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan kehityksestä, Ihalaisen juttu kannattaa kaivaa esiin ja lukea.

Tämän päivän näkökulmasta tuntuu käsittämättömältä – eikö vain? - että vielä ennen sotaa vasta Kirjatyöntekijöiden liitto oli päässyt siihen asemaan, että se pystyi solmimaan työnantajia ja työntekijöitä velvoittavia yhteisiä työehtosopimuksia. Tänä päivänähän kaikkia työaloja koskevaa ammatillista järjestäytymisoikeutta ja sopimusoikeutta pidetään jo laajalti maailmassa yhtenä keskeisimmistä ihmisoikeuksista.

Ihalainen totesi, että lupaava kehitys jatkui vuonna 1968 alkaneella tulopoliittisten sopimusten tupo-kaudella. Tupollahan tarkoitetaan kolmikantaista neuvotteluprosessia ja siinä syntyvää sopimusta, jossa maan hallitus työmarkkinaneuvottelujen kolmantena osapuolena sitoutuu esittämään eduskunnalle lakiesitykset, jotka toteuttavat neuvotteluissa saavutetun yhteisymmärryksen koskien sosiaalilainsäädännön kehitttämistä, verotusta, tms.

Kaikki eivät ole aina olleet innostuneita tulopolitiikasta. Yksi tunnetuimmista taistolaisten sotahuudoista 70-luvulla oli 'alas tulopolitiikka!'. Siihen taisteluhuutoon sisältyi kritiikki sopuilusta kapitalistien kanssa. Syytös, ja kurssin muutoksen vaatimus, kohdistui koko työväenliikkeelle. Ensi sijaisesti se oli kohdistettu kansandemokraattisen liikkeen 'revisionistisille luokkapettureille'.

Jos taistolaisten ajatuksissa oli ammattialakohtaisten lakkoliikkeiden aikaansaaminen, 'luokkataistelun kärjistäminen', ja sitten yhteiskuntaa vyöryttämällä eteneminen kohti vallankumousta, niin ajatukset olivat tietysti silkkaa epärealistista romantiikkaa. Tämän päivän jälkiviisaasta näkökulmasta asia lienee kaikille selvä; 70-luvulla poliittinen ilmasto oli kuitenkin toisenlainen. Vallankumousromantiikalle löytyi kannatusta – ei tosin ay-liikkeen ja vasemmistopuolueiden valtavirraksi asti, mutta kuitenkin kiusallisen paljon, ns. älymystönkin keskuudessa.

Tänä päivänä tulopolitiikkaa vastustavat työnantajien järjestöt. Heidän julkilausuttu perustelunsa on, että systeemi on liian jäykkä. Työnantajien vaatimuspakettiin sisältyy myös paikallisen sopimisen tuntuva lisääminen. Joustavuus jäykkyyden vastakohtana saattaakin kuulostaa houkuttelevalta, mutta pelättävissä on, että työnantajien strategian takana on myös julkilausumaton ajatus: palkansaajapuolen kokonaisneuvotteluvoiman ja keskinäisen solidaarisuuden heikentäminen.

Divide et impera on hallitsijoiden vuosituhansia käyttämä taktiikka. Pääoman valta ja maailmaa vain pääomalogiikan kautta ymmärtävän politiikan suosio on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kasvanut Suomessakin tuntuvasti. Työnantajien turvautuminen nyt hajota ja hallitse taktiikkaan heijastaa osin tätä kehitystä, mutta myös heidän omaa ajankohtaista hätäänsä.

Uusliberalistisin pelisäännöin toimiva maailma ei ole haaste vain työntekijäpuolelle. Se on haaste myös työnantajille. Vallitsevassa tilanteessa työnantajien olisi kuitenkin hyvä käsittää, että uusliberalismin ideologia, jonka keskeisiä ajatuksia on, että pääomapuoli vastaa yksin yhteiskuntapolitiikasta, on kehno neuvonantaja uusliberalismin synnyttämiä ongelmia kohdattaessa.

Tammikuun kihlauksessa sovittu työmarkkinoiden neuvottelujärjestelmä ja sen sovellutuksena vuosikymmeniä toteutettu tulopoliittinen systeemi ovat olleet suomalaisen demokratian ja demokratiakulttuurin rakentamisen olennaiset puitteet ja edellytykset. Jos näitä arvoja halutaan vaalia, olisi houkkamaista heittää tupot historian romukoppaan.

Ihalaisen kärjistys, että 'kansallinen selviytymistaistelu puoltaisi nyt laajan yhteiskuntasopimuksen luomista', saattaa kuulostaa nationalistiselta populismilta, mutta se tuskin on Ihalaisen tarkoitus. Sillä totuus on, että me olemme kansakuntana sekä kansantalous että valtio. Meillä on molemmissa olomuodoissa poliittinen vastuu. Autamme parhaiten sekä itseämme että taloudellisesti yhä kiinteämmäksi integroituvaa maailmaa, jos toimimme sekä kotimaassa että maailmalla aktiivisesti uusliberalismin pelisääntöjä vastaan ja sosiaalisen demokratian puolesta.

Kritiikkiin tupo-järjestelmän jäykkyyksistä kannattaa suhtautua vakavasti, mutta se ei edellytä järjestelmän hylkäämistä, vaan jäykkien asenteiden ja järjestelmän yksityiskohtien tarkistamista. Kun vuoden 1940 sopimusta on runollisesti kutsuttu kihlaukseksi, voinee 1968 alkanutta tupo-kautta kutsua työn ja pääoman avioliitoksi. Viime vuosikymmenet ja varsinkin viime vuodet tuossa avioliitossa ovat olleet riitaisia ja toinen osapuoli on ottanut liian määräilevän asenteen. Avioliittoon olisi nyt syytä kiireellisesti palauttaa sivistyneet seurustelusuhteet ja todellinen tasa-arvo.

Työ ja pääoma ovat realiteetteja. Samoin tämän päivän maailmassa niitä edustavien järjestöjen ja organisaatioiden olemassa olo. Pääoman ja yrittäjyyden intressit ovat reaalisia, mutta työn intressit ovat ihmisten valtavan enemmistön intressejä. Vain näiden intressien peruuttamattoman keskinäis-riippuvuuden tunnustava ideologia on realismia. Ja maailmaahan on rakennettava ihmisten ehdoilla, eikä (lyhytnäköisesti ymmärretyillä) pääoman ehdoilla.

Kalevi Suomela on Ytimen hallituksen puheenjohtaja.