Valkokangas täynnä valheita

Miksi niin monet elokuvat ovat niin huonoja? Tämän vuoden Oscar-palkinnoista kilpailee joukko teoksia, jotka ovat täynnä propagandaa, stereotyyppejä ja peittelemätöntä epärehellisyyttä. Niitä yhdistää teema, joka on yhtä vanha kuin Hollywood: Yhdysvalloilla on taivaallinen oikeus hyökätä muihin maihin, varastaa näiden historia ja miehittää muun maailman muisti omilla kuvillaan. Onko koskaan tulossa aikaa, jolloin ohjaajat ja käsikirjoittajat alkavat käyttäytyä oikeina taiteilijoina eivätkä parittajina maailmankatsomukselle, joka on omistettu kontrollille ja väkivallalle?

Kasvoin itse elokuvien villin lännen myytin keskellä, joka on harmiton itsessään, ellet satu olemaan yksi Amerikan alkuperäiskansoista. Tämä sama kaava on yhä voimissaan. Amerikkalaisen siirtomaavallan aggressiota kuvataan vääristymien kautta. Verilöylyjä Irakista Filippiineille oikeutetaan jalojen tekosyiden avulla.

"Ei-amerikkalaiset (tai ei-länsimaiset) ihmiset ovat niitä 'toisia', joiden paikkana on tulla 'meidän' pelastamiksi." 

Opin omakohtaisesti ymmärtämään elokuvien huijauksen todellisen luonteen, kun minut lähetettiin toimittajana seuraamaan Vietnamin sotaa. Siellä vietnamilaisista puhuttiin “vinosilminä” ja “intiaaneina”, joiden teollinen murhaaminen oli ohjelmoitu John Waynen länkkärielokuvien kautta. Hollywood vuorostaan romantisoi tapahtumat tai antoi kaiken anteeksi.

Käytän sanaa murha tässä yhteydessä tarkoin, sillä Hollywood peittää kauniisti totuuden Yhdysvaltojen hyökkäyksistä. Niissä ei ole kyse sodista, vaan aseista riippuvaisen, murhanhimoisen “kulttuurin” viennistä ulkomaille. ei ole kyse sodista vaan aseista riippuvaisen, murhanhimoisen “kulttuurin” viennistä ulkomaille. Jos taas ajatus psykopaateista oikeina sankareina tulee liian vaikeaksi katsomoille, verilöylyt muuttuvat “amerikkalaisiksi tragedioiksi” joiden taustamusiikkina soi puhdas angsti.

Mielipuoliset sankarit maailmalla

Tänä vuonna Kathryn Bigelow’n The Hurt Locker on osa tätä perinnettä ja sen ennustetaan saavan useita Oscar-patsaita. Kriitikot ylistävät elokuvaa. Se on “parempi kuin yksikään näkemäni dokumentti Irakin sodasta.”Se on pelottavan todellinen”, sanoi CNN-uutiskanavan Paul Chambers. The Guardian -lehden Peter Bradshaw kirjoittaa arviossaan, että se tarjoaa “selkeyttä, joka on vailla teennäisyyttä” ja että elokuva kuvaa “pitkän ja kivuliaan pelin viimeistä vaihetta Irakissa”. Se “kertoo tuskasta ja vääryydestä ja sodan tragediasta enemmän kuin kaikki muut hyvää tarkoittavat elokuvat”.

Mitä hölynpölyä. Oikeammin Bigelow'n elokuva välittää jännitystä kertomalla usein toistetun tarinan väkivallasta juopuneesta psykopaatista jonkun toisen kotimaassa, samalla kun miljoonan ihmisen kuolemat suljetaan elokuvahistorian romukoppaan. Bigelow'n ympärillä pyörivät mainospuheet korostavat, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen Oscarin voittanut naisohjaaja. On loukkaavaa, että naista ylistetään niin tyypillisen väkivaltaisesta miehistä kertovasta elokuvasta.

Nämä ylistyslauseet muistuttavat niitä, joita sanottiin vuonna 1978 ilmestyneestä Kauriinmetsästäjästä. Tuolloin kriitikot julistivat sen “elokuvaksi, joka voi puhdistaa kansakunnan huonon omatunnon”. Elokuva ylisti niitä, jotka olivat aiheuttaneet yli kolmen miljoonan vietnamilaisen kuoleman. Samalla heitä vastustaneet ihmiset pelkistettiin tikku-ukkojen kaltaisiksi barbaareiksi ja kommunisteiksi. Vuonna 2001 Ridley Scott teki saman elokuvallaan Isku Mogadishuun. Tällä kertaa tarina oli vähemmän hienovarainen, mutta kertoi toisesta amerikkalaisten “jalosta virheestä” – tällä kertaa Somaliassa – samalla kun sankareiden tappamat 10 000 somalialaista rajattiin valkokankaalta.

Näihin tapauksiin voi verrata ihailtavaa amerikkalaista sotaelokuvaa nimeltä Redacted. Vuonna 2007 ilmestyneen elokuvan kohtalo on opettava. Elokuvan ohjasi Brian De Palma, ja siinä kerrottiin tositarina amerikkalaisten sotilaiden joukkoraiskaamasta irakilaisesta teinistä ja hänen perheestään, jonka sotilaat murhasivat. Elokuvassa ei ole sankarillisuutta, ei mitään pelastavaa. Murhaajat pysyvät murhaajina.

Hollywoodin ja median salliva asenne murhaan on De Palman nerokkaasti kertoma. Elokuvan oli tarkoitus päättyä valokuviin murhatuista irakilaisista siviileistä. Kun De Palmaa käskettiin piilottamaan heidän kasvonsa “lakisyihin vedoten”, hän totesi, että “mielestäni on kauhistuttavaa, että emme pysty edes antamaan kasvojen arvokkuutta tälle kärsivälle kansalle. Elokuvan Redacted (suom. sensuroitu) suuri ironia on, että se sensuroitiin”. Elokuvaa näytettiin Yhdysvalloissa rajoitetun ajan, mutta sen jälkeen tämä hieno elokuva on käytännössä kadonnut.

Valikoivien kuvien vahinko

Ei-amerikkalaisten (tai ei-länsimaisten) ihmisten ei arvioida tuovan suuria lipputuloja, olivat he sitten eläviä tai kuolleita. He ovat niitä “toisia”, joiden paikkana on parhaimmillaan tulla “meidän” pelastamiksi. James Cameronin suuressa ja väkivaltaisessa rahanpainokoneessa, Avatarissa, na'veiksi kutsutut kolmiulotteiset jalot villit tarvitsevat hyviin kuuluvan amerikkalaisen sotilaan, kersantti Jake Sullyn, pelastajakseen. Tämä todistaa sen, että hekin kuuluvat “hyvien” puolelle. Luonnollisesti.

Tänä vuonna minun Oscarini huonoimmasta elokuvasta menee Invictus - voittamattomalle, joka on Clint Eastwoordin lipevä loukkaus Etelä-Afrikassa käytyä apartheidin vastaista kamppailua kohtaan. Elokuvassa Eastwood kertoo luvun Nelson Mandelan pyhimystarinasta britannialaisen journalistin, John Carlinin, työn pohjalta.

Elokuva olisi hyvin voinut olla apartheidin omaa propagandaa. Valitsemalla kuvauksen rasistisesta rugbykulttuurista kaikkivoipana lääkkeenä “sateenkaarikansakunnan” ongelmiin, Eastwood tuskin edes viittaa siihen, että monet mustista eteläafrikkalaisista olivat syvästi häpeissään ja loukkaantuneita Mandelan tavasta tehdä maan vihatusta rugbyjoukkueesta symboli jaetun yhteiskunnan kärsimykselle. Samalla ohjaaja pyyhkii näkyvistä valkoisten väkivallan, mutta ei mustien väkivaltaa, joka on aina uhkana taustalla. Sen sijaan rasistibuureilla on sydämet kultaa, koska he “eivät oikeasti tienneet mitään”. Tiedostamaton teema on aivan liian tuttu: kolonialismi tarvitsee anteeksiantoa ja sovittelua, mutta ei koskaan oikeutta.

Ensiksi luulin, että kukaan ei voi ottaa tätä elokuvaa tosissaan. Mutta sitten katselin ympärilleni teatterissa ja näin nuoria ihmisiä ja muita, joille muistot apartheidin kauhuista eivät kerro mitään. Ymmärsin silloin sen vahingon, jonka tällainen tarina tekee yhteiselle muistillemme ja opituille moraalisille opetuksille. Kuvittele, että Eastwood tekisi samalaisen version iloisesta Sambosta Yhdysvaltojen syvässä etelässä. Hän ei uskaltaisi.

Tänä vuonna eniten Oscar-ehdokkuuksia saanut elokuva on kriitikkojen suosima Up in the Air. Siinä George Clooney näyttelee miestä, joka matkustaa pitkin Yhdysvaltoja erottamassa ihmisiä ja kerää samalla kanta-asiakaspisteitä. Jokainen mahdollinen stereotypia – etenkin naisten osalta – käydään läpi ennen kuin tarina hajoaa puhtaaksi tunteellisuudeksi. Elokuvassa on mukana narttu, pyhimys ja pettäjä. Tästä huolimatta tämä on “aikamme elokuva”, ohjaaja Jason Reitmanin mukaan, joka myös kehuu palkanneensa aidosti erotettuja ihmisiä.

- Kysyimme heiltä haastattelussa, miltä tuntui menettää työpaikka nykyisen taloustilanteen vallitessa, hän kertoi eräässä haastattelussa.

- Sitten erotimme heidät kameran käydessä ja pyysimme heitä reagoimaan samalla tavalla, kun he menettivät oman työpaikkansa. Oli uskomaton kokemus katsella näiden ei-näyttelijöiden tekevän työtä 100 prosentin realismilla, Reitman kuvailee.

Vau, mikä voittaja.

John Pilger on palkittu australialainen toimittaja. Tämä juttu on julkaistu The New Stateman -lehdessä otsikolla 'Why the Oscars Are a Con”.

Tilaa Ydin! kestotilaus 28€ / opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa