Voiko markkinatalous toimia ilman kasvua?

Peter A. Victor: Managing Without Growth - Edward Edgar Publishing 2008, 260 s.Tällä vuosikymmenellä yhä enemmän palstatilaa saaneet suuret kysymykset, ilmaston lämpeneminen sekä Kiinan ja Intian voimakas talouskasvu, ovat muiden ympäristöongelmien ohella epäilemättä saaneet monet miettimään kasvuttoman yhteiskunnan mahdollisuutta. Tämän kysymyksen luulisi olevan suhteellisen tärkeä, kun otetaan huomioon esimerkiksi maapallon lämpenemiseen liitetyt tulevaisuudenskenaariot. Silti vain suhteellisen pieni osa maailman taloustieteilijöistä on tosissaan käynyt kiinni kasvuttoman talouden problematiikkaan. Yksi tehtävään tarttuneista on pitkän linjan pitkän linjan ympäristötaloustieteilijä, Peter A. Victor, joka julkaisi viime vuonna kirjansa Managing without Growth juuri tästä aiheesta. Victor on itse Kanadasta, joskin tämän tyyppisellä keskustelulla on pidemmät perinteet Manner-Euroopassa, mistä esimerkkinä on ranskalainen décroissance-keskustelu.

Viime vuosina on ilmestynyt julkaisuja muiltakin kasvua kritisoivilta talousajattelijoilta (Victor mainitsee nimeltä henkilöt Herman Daly, Richard Douthwaite, Douglas E. Booth, Jonathon Porritt ja Charles Siegel), mutta Victorin kirjan uutuus on tuoda kasvuttomuuskeskusteluun mukaan hieman formaalia ekonometriaa.

Victorkaan ei silti keskity kirjassaan itse asiaan - eli talouden käyttäytymiseen ilman kasvua - kuin kahdessa viimeisessä luvussa. Sen sijaan hän käy ensin läpi laajempia kysymyksiä talouskasvuun liittyen ja suuntaan katseensa hetkeksi menneisyyteen. Vaikka talouskasvu on ollut politiikan keskeinen ja itsestään selvänä pidetty imperatiivi jo vuosikymmeniä, ei esimerkiksi Keynesin päivinä vielä ajateltu näin. Kasvua alettiin pitää yhtenä keinona täystyöllisyyden tavoittelussa esimerkiksi R. Harrordin ja E. Domarin ajattelussa 1940-luvulla. 1950-luvulle tultaessa asiat muuttuivat nopeasti: ilmeisesti osin kylmän sodan kilpailun takia kasvusta tuli kaiken politiikan keskeisimpiä prioriteetteja. Muutenkin kasvu alettiin tuolloin nähdä lääkkeenä makrotalouden ongelmiin ja erilaiset talouskatsaukset alkoivat kiinnittää lisääntyvissä määrin huomiota kansantalouksien kasvun indikaattoreihin.

Läpi käydään myös ympäristöajattelun rajapyykkejä. Kuuluisaa Kasvun Rajat -raporttia (1972) Victor pitää tärkeänä askeleena ympäristöajattelun kehityksessä. Hän myöntää kirjan kriitikoiden olevan oikeassa siinä, että sen kirjoittajat eivät kiinnittäneet tarpeeksi huomiota hintamekanismin korjaavaan vaikutukseen resurssien käytössä, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että kirjan kriitikot puolestaan yleensä yliarvioivat hintamekanismin merkitystä. Victor itse pitää hintamekanismia täysin riittämättömänä keinona ohjata resurssien käyttöä kestävälle pohjalle, koska se ei välitä tarpeeksi informaatiota toimijoille varsinkaan pitkän aikavälin asioista. Kestävään kehitykseen Victor suhtautuu käsitteenä varsin nihkeästi, koska sitä käytetään politiikassa siten, että talouskasvun keskeisyys kuitenkin säilyy agendalla.

Kritisoidessaan kasvuajattelua Victor viittaa monille jo ennestään tuttuihin tutkimustuloksiin, joiden mukaan onnellisuus (ilmeisesti ajateltuna nyky-yhteiskunnan kontekstissa) ei kasvun vaikutuksesta lisääntyisi enää tietyn länsimaissa aikapäiviä sitten saavutetun keskimääräisen tulotason hankkimisen jälkeen. Onnellisuus liittyy Victorin esittelemien tutkijoiden mukaan usein tulevaisuuden tavoitteisiin, joita ihmiset nostavat vaativimmiksi sitä mukaa, mitä realistisemmiksi aiemmat tavoitteet tulevat. Lisäksi materiaalisen vaurauden tuoma mielihyvä muuttuu tietyn tason jälkeen suhteelliseksi eikä absoluuttiseksi eli monet hyödykkeet ovat "positionaalisia hyödykkeitä", joiden tuoma tyydytys riippuu siitä, kuinka monella muulla niitä on hallussaan (osa kalliin auton viehätystä on siinä, että naapurilla ei ole sitä – ja kun muutkin ostavat auton, käy itse ajaminenkin ruuhkassa hitaammin). Victor pitää tärkeänä huomioida myös, ettei talouskasvu ole osoittautunut kovinkaan varmaksi lääkkeeksi länsimaiden kansantalouksien ongelmiin, kuten eriarvoisuuteen, köyhyyteen ja työttömyyteen ympäristöasioista puhumattakaan. Köyhyys mitattuna monissa länsimaissa käytetyillä suhteellisen köyhyyden mittareilla on saattanut lisääntyä talouskasvusta huolimatta. Victor tarkastelee myös lukuja talouskasvun materiaintensiivisyydestä ja tulee siihen tulokseen, että vaikka kasvu onkin nykyään vähemmän materialistista (eli materian määrä suhteessa tuotantoyksikköön on pienentynyt), ei tältä rintamalta ole odotettavissa pelastusta. Palveluiden osuus bruttokansantuotteesta on pitkällä aikavälillä jonkin verran noussut, mutta tuotannon kokonaiskasvun takia materiaalinen kulutus on silti jatkanut kasvuaan. Katseet onkin suunnattava kasvun absoluuttiseen määrään.

Victorin keskeinen panos kasvukritiikkiin on ekonometrinen lähestymistapa, jossa hän käyttää makrotalouden mallia tutkiakseen kasvuttomuuden vaikutusta talouteen. Kyseessä on varsin tavanomainen makrotalouden keskeisiä muuttujia sisältävä malli. Mallissa on lisäksi mukana joitain erityisesti käsillä olevaan aiheeseen liittyviä muuttujia, kuten kasvihuonekaasujen päästöt ja metsät. Empiirinen data malleihin on otettu Victorin kotimaan, Kanadan, taloudesta, jonka kehittymistä mallit pyrkivät kuvaamaan vuoteen 2035 asti. "Business as usual" -skenaariossa oletetaan kasvun jatkuvan entiseen tapaan. Kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat talouden mukana 77 prosenttia, vaikka niiden osuuden tuotantoyksikköä kohden oletetaan laskevan tähänastisen kehityksen mukaisesti. Työttömyys ja sen mukana köyhyys nousevat tässä skenaariossa myös hieman.

Jos keskeiset muuttujat, investointien ja tuottavuuden kasvu, kauppatase, väestönkasvu ja valtion menot, säädetään tarpeeksi alas, seuraa mallissa luonnollisesti työttömyyden, köyhyyden ja valtionvelan dramaattinen kasvu (positiivisena puolena tällöin myös kasvihuonekaasujen päästöt vähenevät jonkin verran jopa ilman niiden verottamista).

Muuttujille voidaan kuitenkin antaa myös arvoja, joiden vallitessa talouskasvu jää lopulta vuoden 2030-luvulla nollan tuntumaan ilman velan, köyhyyden ja työttömyyden lisääntymistä. Yksityissektorin ja valtion investointeja sekä tuottavuuden kasvua vähennetään tässä mallissa jonkin verran verrattuna ”business as usual” -malliin. Työaikojen lyhentäminen on keskeisessä asemassa kasvuttomuuden politiikassa, sillä työnajan lyheneminen (tässä mallissa) 15 prosentilla estää työttömyyden kasvun talouskasvun tasaantumisesta ja tuottavuuden kasvun jatkumisesta huolimatta (tuottavuuden kasvu jollain tietyllä sektorilla vähentää tarvetta tuon alan työvoimalle). Köyhyyttä hoidetaan varallisuutta jakavalla politiikalla (Victorin käyttämä malli on tässä suhteessa karkea, tosin hän luettelee tarkempia sosiaalipoliittisia toimenpiteitä, mitä käytännön politiikassa voidaan soveltaa alkaen kaikkien aikuisten lukutaitoon tähtäävästä koulutuksesta). Kasvihuonekaasuihin kohdistetun veron avulla saadaan myös vähennettyä näiden kaasujen päästöjä mallista riippuen 22% - 31% alemmas aikavälillä 2005 - 2035. Tämän Victor näkee hyvänä alkuna suuremmalle 60% vähennykselle. Muuta verotusta lasketaan samassa suhteessa, joten kokonaisverokertymä ei muutu. Veron asemasta voidaan kuitenkin käyttää vaihtoehtoisesti päästökauppaa. Oleellisempaa kuin valinta keinojen välillä, on Victorin mielestä pyrkimys sekä luonnonvarojen aidosti kestävään käyttöön, että saastuttavien aineiden kestäviin päästötasoihin.

Mitään sen kummempaa temppua Victorin kasvuttomaan talouteen ei siis sisälly kuin teoreettinen demonstraatio siitä, että nollakasvu ei johda köyhyyteen, jos työaikoja leikataan - ja suhteellista köyhyyttä saa jopa samalla lievennettyä sosiaalipolitiikan keinoin. Jää ehkä osin epäselväksi, miten kasvu sitten estetään muuten kuin ottamalla tuottavuuden kasvun eli teknologian kehittymisen edut talouskasvun sijaan lisääntyneenä vapaa-aikana. Victor tosin kirjoittaa, ettei nollakasvua ole tarkoitus ottaa samassa mielessä politiikan tavoitteeksi kuin mitä talouskasvu on tällä hetkellä. Tarkoitus on ennemmin purkaa käsitys kasvun välttämättömyydestä. Investointien ohjaus ympäristöystävällisempään suuntaan esimerkiksi verotuksen keinoin on osa Victorin suosittelemaa politiikkaa, samoin kulutuskulttuurin- ja käytöksen muuttaminen, mikä on tietysti kasvuttomuuden perusedellytys. Hän mainitsee esimerkiksi, että mainonnan tulisi saada uusi, nykyistä informatiivisempi rooli tuputtamisen sijaan.

Ajatus kasvuttomasta markkinataloudesta herättää tietysti monia kriittisiä kysymyksiä, mutta Victor ei uhraa näille kovin montaa sivua. Kansainvälisellä tasolla kysymyksiä herättävät esimerkiksi nykyiset taloussopimukset, joiden puitteissa kasvuttomuuden politiikka saattaisi osoittautua hankalaksi. Victor näkee ongelman myös siinä, jos jokin maa alkaisi toteuttaa kasvuttomuuden politiikkaa yksin, jolloin investoijat ja osa maan taitavimmista työntekijöistä voisivat vetäytyä ulkomaille, mikä johtaisi talouden syöksykierteeseen. Tähän ongelmaan Victor ei sano muuta kuin, että kasvuttomuuden politiikan lähtökohtana tulisi olla laajempi ruohonjuuritasolta lähtevä kansainvälinen liike, joka pyrkii vähemmän materialistiseen elämäntapaan. Siitä Victor ei kirjoita mitään, missä määrin kehitysmaat tarvitsevat länsimaiden kysyntää ja mitä tälle tapahtuu ilman kasvua. Siirtolais- ja väestöpolitiikan hän sen sijaan pyrkii huomioimaan, koska suurempi määrä ihmisiä (siirtolaisia tai syntyneitä) tarkoittaa kansantalouden suurempaa absoluuttista kasvua.

Victor suhtautuu kansantaloutta koskeviin laskelmiinsa suhteellisen vaatimattomasti, mutta on toisaalta varsin optimistinen sen suhteen, että kasvun tavoittelusta voidaan todella luopua markkinatalouden puitteissa. Monet yhteiskuntakriitikot tietysti nimenomaan kritisoivat Victorin käyttämää ekonometristä ajattelutapaa. Mutta toisaalta matemaattisten mallien käyttämisen voidaan toivoa johtavan siihen, että nollakasvuajattelu saataisiin pois taloustieteellisen keskustelun marginaalista. Ympäristönsuojelijoita puolestaan on kritisoitu aina siitä, että heidän kulutuskriittisiä neuvojaan noudattamalla talous ja sen mukana köyhimmät kärsisivät. Victor haastaa pohtimaan, onko kasvu tosiaan niin välttämätöntä, kuin sen sanotaan olevan. Myös markkinatalouden reformia radikaalimpaa muutosta vaativille kasvukritiikistä luulisi olevan iloa, sillä kasvun ajatuksesta eroon pääsemisen voidaan nähdä palvelevan myös laajempia päämääriä muokata yhteiskuntaa. Lisäksi suuremmat yhteiskunnalliset muutokset ovat pitkän aikavälin prosesseja siinä missä kulutuksen vähentämisellä maapallon lämpenemisen takia alkaa olla kiire.

Joka tapauksessa Victorin mallien perusteella tuskin kannattaa vielä vakuuttua siitä, että markkinatalous ja kasvuttomuus sopivat varmasti yhteen. Mutta kirja on tarpeelliselta vaikuttava lisäys keskusteluun, jota tarvittaisiin lisää, jotta näin tärkeästä asiasta saataisiin enemmän teoretisointia sekä tutkimustietoa ja se tavoittaisi suuremman yleisön.