Ydinaseet kuohuttavat taas Eurooppaa

Puolassa ja Tsekissä vastustetaan jopa nälkälakoin sinne suunniteltuja Yhdysvaltojen avaruudesta toimivan ohjuskilven maatukikohtia. Venäjä puolestaan uhkaa varustaa taas Itämeren laivansa ydinkärjillä. Tilanne muistuttaa kylmän sodan aikaa.

Myös Iso-Britannian Yorkshiressä on Yhdysvaltojen tukikohta ja laajaa vastarintaa ydinkilpihanketta vastaan. Päätös Britannian sukellusveneiden ohjusten ja niiden ydinkärkien uusimisesta on siirretty seuraavien vaalien yli, mutta hallitus on salaa näyttänyt vihreää valoa ydinkärkien uusimiselle ilman parlamentin päätöstä. Maan omaa ydinasetta Trident-sukellusveneitä vastustettiin 80-luvulla.

Turvallisuuskysymyksiin perehtyneet poliitikot muun muassa europarlamentissa ovat huolissaan sekä ohjuskilvestä että ydinaseiden modernisoimisesta. Nämä hankkeet voivat vaarantaa YK:n ydinsulkusopimuksen ja johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Suurvaltapolitiikkaa

Toisen maailmansodan lopulla Yhdysvallat tuhosi ydinpommeilla Hiroshiman ja Nagasakin. Perusteltiin, että Japani voitiin näin pakottaa nopeasti rauhaan, ja sekä amerikkalaisten sotilaiden että japanilaistenkin henkiä säästyisi.

Siviiliväestöön kohdistuneet pommitukset rikkoivat räikeästi kansainvälistä humanitaarista oikeutta. Kyse oli suurvaltapoliittisesta voimannäytöstä. Yhdysvalloilla oli hallussaan maailman kehittynein aseteknologia. Se soittaisi poliittista ensiviulua rauhaan palaavassa maailmassa.

40- ja 50- lukujen kuluessa Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Ranska ja Kiina kehittivät ydinaseen ja suorittivat sekä maanpäällisiä että maanalaisia ydinasekokeita. 50- ja 60-lukujen aikana myös muun muassa Ruotsi ja Etelä-Afrikka kehittivät teknologisen ydinasevalmiuden.

Vain poliittinen ase?

Ydinasevastainen protestiliike voimistui. Sen kärjeksi kohosi Iso-Britannian Campaign for Nuclear Disarmament (CND) (lisää Ydin 1:08). Vuonna 1968 YK:ssa solmittiin ydinsulkusopimus, jonka piti rajata ydinaseen hallinta silloisille viidelle ydinasemaalle, YK:n turvallisuusneuvoston pysyville jäsenmaille.

Ajateltiin, että tuhovoimaltaan hirvittävään ydinsotaan ryhtyminen merkitsisi ihmiskunnan itsemurhaa. 60-luvulla yleistyi termi [kurs]overkill capacity: ydinase nähtiin poliittisena aseena, jota ei ole tarkoituskaan käyttää. Ydinasevaltiot sitoutuivat ydinaseriisuntaan - ilman aikataulua. Ydinaseettomuuteen sitoutuvat valtiot saivat lupauksen kansainvälisestä avusta ydinvoiman rauhanomaisen käytön edistämiseksi.

Sopimuksen oletettiin rajoittavan ja vähentävän ydinvarustelukilpaa, mutta 70- ja 80-luvuilla idän ja lännen välinen kylmä sota merkitsi varustelukilpailun hillitöntä jatkumista. Ydinaseiden lukumäärää lisättiin, niitä modernisoitiin ja niiden maalta, mereltä ja ilmasta laukaistavia kantolaitteita kehitettiin entistä tehokkaammiksi.

Euro-ohjukset ja rauhanliike

Suurvallat olivat 80-luvulle tultaessa kehittäneet taktisen ydinaseen. Ydinase ei olisi pelkkä poliittinen ase. Idässä ja lännessä nähtiin ydinsodan näyttämöksi Eurooppa. 80-luvun aktiivisesti toiminut kansainvälinen END-liike ajoikin erityisesti Euroopan ydinaseriisuntaa.

END mobilisoi kansalaisyhteiskunnan rauhan puolesta laajemmin kuin mikään sitä ennen. Kilpavarustelun pysäyttämiseen tähdännyt liike kohdisti toimintansa lyhyen kantaman ohjuksiin. Tavoitteet olivat syvemmällä: Euroopasta haluttiin poistaa kylmän sodan jakolinja.

Kylmän sodan päättyminen 90-luvun alussa on monessa historiikissa luettu presidentti Ronald Reaganin tiukan varustelupolitiikan ansioksi, joka 'pani Neuvostoliiton polvilleen'. END-aktivisti ja tutkija Mary Kaldor taas arvioi, että itäblokin murtumisprosessi ja sitä seurannut kylmän sodan purkautuminen lähti liikkeelle Neuvostoliitosta. Suurvaltojen ulkopuolelta siihen vaikuttivat Kaldorin mukaan ennen kaikkea ETY-prosessi ja END-liike.

Rautaesiripun purkaminen herätti suuria toiveita. Yhdysvallat ja Venäjä ovat vähentäneet huomattavasti laukaisuvalmiiksi asennettuja ydinaseitaan: Yhdysvallat lähes 80% vuoden 1991 tasosta, Venäjä luultavasti yhtä paljon.

Aseriisunta jäi vastatuuleen jo 90- luvun jälkipuoliskolla. Ydinaseriisunta väistyi asevaraisen turvallisuuskäsityksen alta. Tähän vaikuttivat ja vaikuttivat osin edelleenkin monet tekijät: muun muassa Israelin-Palestiinan konflikti, Lähi-idän tilanne, Afganistan, Intian ja Pakistanin kilpavarustelu, Pohjois-Korea, Naton laajeneminen Itä-Euroopassa, radikaali islamismi, ja ehkä myös keskustelu EU:n puolustusulottuvuuden kehittämisestä.

Uusia toimijoita

Ydinsulkusopimuksen tarkistuskokouksessa vuonna 1995 sopimus muutettiin määräaikaisesta pysyväksi. Konkreettisesta ydinaseriisunnan aikataulusta ei sovittu, mutta syntyi ilmapiiri, jossa aikataulusta uskottiin päästävän sopuun lähivuosina. Ovia avattiin myös kansalaisjärjestöille, jotka ovat siitä pitäen olleet mukana sekä tarkistuskokouksissa että niiden välivuosina pidettävissä valmistavissa kokouksissa.

Vuoden 2000 tarkistuskokouksessa vielä sovittiin "13 askeleen" aseriisuntaohjelmasta, mutta vuoden 2005 seurantakokouksessa ydinsulkusopimus ei edistynyt osittain Yhdysvaltojen ylimielisen asenteen vuoksi. Vuoden 2010 tarkistuskonferenssille on kasautumassa suuria paineita, koska sopimuksesta tulisi saada kaikkia toimijoita koskeva. Pohjois-Korean tapaisen ydinaseen kehittämisen ei tulisi enää olla mahdollista ja sopimuksen ulkopuolelle jättäytyneet Intia, Pakistan ja Israel tulisi saada osaksi keskustelua. Ydinvoiman renessanssi kasvattaa myös mahdollisten uusien ydinasemaiden maiden määrää. Pohjois-Korean, Libyan, Iranin tai Syyrian kaltaisten ydinsulkusopimuksen uhmaajien määrä voi kasvaa nopeasti.

Ydinasevaltojen vastapainona työskentelee seitsemän kansainvälisen kansalaisjärjestön käynnistämä aloite Middle Powers Initiative (MPI). Kansainvälisen johtoryhmän puheenjohtaja on Kanadan entinen aseidenriisuntasuurlähettiläs senaattori Douglas Roche. Suomalaiset Sadankomitea ja Rauhanliitto kuuluvat verkostoon kattojärjestönsä International Peace Bureaun (IPB) kautta.

Vaarallinen ohjuskilpi

MPI:n tuottama materiaali on laatunsa vuoksi arvostettua sekä kansalaisjärjestöissä että hallitusten edustajien keskuudessa. Kansainvälisessä lakimiesten ydinasevastaisessa organisaatiossa vaikuttava John Burroughs on tuottanut verkostolle erittäin mielenkiintoisen arvion ydinsulkusopimuksen vuoden 2010 seurantakokouksen haasteista.

Burroughs esittää Naton jäsenmaille, että kaikki yksittäiset ydinaseriisuntaan johtavat toimet tulisi sopia ja toteuttaa kontekstissa, joka ilmentää sopimuksen allekirjoittajamaiden näkyvää sitoutumista ydinaseettoman maailman tavoitteeseen ja vakavaa tahtoa neuvotella sellaiseen pääsemiseksi.

Etenkin vuoden 2005 seurantakokouksen epäonnistumisen jälkeen yhä useammat ydinaseettomat maat eivät ole enää uskoneet ydinasevaltojen pyrkivän tosissaan sopimuksen aseidenriisuntavelvoitteen toteuttamiseen, vaan ydinaseen leviämisen estämiseen. Mutta, jos ydinaseriisunnassa ei oteta todellisia, näkyviä ja uskottavia askelia, koko ydinsulkusopimusprosessi hajoaa ja nykyisten sopimuksen ulkopuolisten ydinasemaiden lisäksi syntyy hallitsematon määrä uusia ydinasevaltoja.

Yhdysvaltojen ohjuskilpihanke Iranin uhan varjolla on Burroughsin mukaan ydinsulkusopimuksen aseidenriisuntavelvoitteen kannalta tuhoisa. Erityisen typeräksi ja vaaralliseksi hankkeen tekee se, että sitä ajetaan Venäjän ilmaisemasta huolesta ja vastustuksesta piittaamatta.

Missä Suomen kanta?

Ministeri Tarja Cronberg kirjoitti rohkaisevasti aiheesta Helsingin Sanomiin Hiroshiman vuosipäivänä 6.8. asiantuntevasti ja samanlaisessa kriittisessä hengessä kuin Burroughs. Toivottavasti huoli jaetaan hallituksessa laajemminkin.

Nato ilmaisi vuonna 1999 valmiutensa käyttää ydinasetta ennakoivasti. MPI:n mielestä tämä kanta on perustavalla tavalla ristiriidassa ydinsulkusopimuksen kanssa. MPI vaatiikin Natoa ilmaisemaan selvästi ainakin sen, että Nato tulisi käyttämään ydinasetta itsepuolustukseen ainoastaan, mikäli sen jäsenmaahan on jo tehty ydinaseisku. Jos Nato haluaisi vakavasti ja sitoutuneesti edistää ydinaseriisuntaa, se voisi julistaa konventionaalisten aseidensa suunnattomaan ylivoimaan nojaten, ettei se käytä ydinasetta missään olosuhteissa.

Suomessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ei puhuta aseidenriisunnasta. Halutaanko Suomen aikaisempi aktiivisuus nyt nähdä vain osana kiusallista historiaa, muinaisena osana itä- länsi- suhteidemme hallintaa? Vai voisiko Suomi olla taas aktiivinen globaali toimija? Helppo tapa olisi antaa näkyvä tuki MPI:lle. Kunnianhimoisempi tapa olisi antaa diplomaattista tukea Costa Rican YK:ssa ajamalle ydinaseriisunnan mallisopimukselle.

Ulkoministeriön viime joulukuinen selvitys Suomen mahdollisesta Nato- jäsenyydestä ei kerro, millaisia tavoitteita Suomi haluaisi ajaa, jos se liittyy järjestöön. Se ei kerro Natoa sisäisesti jakavasta ydinasepolitiikasta. Mihin tarvitaan USA:n Euroopan ilmavoimien ydinaseita? Mitä seuraa siitä, että Nato-mailla on alueellaan infrastruktuureja ja USA:n ydinaseita, joihin niillä on käyttöoikeus eli 'nuclear sharing'?

Myös eduskunnan turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän raportti kesäkuulta tarkastelee ydinasekysymystä ulkokohtaisesti ikään kuin se olisi asia, johon Suomella ei tarvitsekaan olla kantaa.

Suomen Rauhanliitto teki viime vuonna kunniapuheenjohtajansa Göran von Bonsdorffin esityksestä aloitteen, että Suomi olisi ydinaseriisunnassa samalla tavalla aloitteellinen kuin Kanadan hallitus jalkaväkimiinojen suhteen. Vetoomus jätettiin tasavallan presidentti Tarja Haloselle.

EU:n turvallisuus- ja joukkotuhoasestrategiat ovat parhaillaan uudistettavina. Suomen asiakirjoista ei näihin tule vastauksia. Puuttuu visioita ja tavoitteita, puuttuuko myös tahtoa?

Kalevi Suomela on Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja.
Jaakko Ellisaari on Suomen Rauhanliiton hallituksen jäsen.

John Burroughsin briefing paper [kurs]Visible Intent löytyy osoitteesta www.middlepowers.org.

Lue myös verkko-Ytimessä Jaakko Ellisaaren juttu Kauppaa ydinaseilla.