Yritysten kriisin kautta rakentamaan 21. vuosisadan paikallismediaa

Pian toisen maailmansodan jälkeen huippujournalisti Edward R. Murrow kysyi Dave Schoenbrunilta, joka oli työskennellyt kääntäjänä liittoutuneiden päämajassa, mitkä hänen sodanjälkeiset suunnitelmansa olivat. Kun Schoenbrun sanoi haluavansa palata takaisin lukioon opettamaan ranskaa, Murrow vastasi: “Poika, miltä sinusta tuntuisi astua maailman suurimpaan luokkahuoneeseen?” Murrow'lle, kaikkein kuuluisimmalle yhdysvaltalaiselle journalistille, opettaminen oli journalismin tärkein tarkoitus.

Valitettavasti Pohjois-Amerikan media ei ole täyttänyt Murrow’n visiota mediasta luokkahuoneena. Kanadan nykyinen mediajärjestelmä – joka perustuu pääosin mainoksilla rahoitettuun yritysjournalismiin – ei täytä yleisön tarpeita riippumattomasta tiedonvälityksestä, keskustelusta ja rakentavasta väittelystä. Se ei käsittele tarpeeksi perusteellisesti sosiaalisia, ekologisia ja taloudellisia haasteita, joita yhteisöt kohtaavat maan eri osissa.

Tämä on suurten muutosten aikakausi, jolloin yhteisöt tarvitsevat pääsyä demokraattisen median ääreen enemmän kuin koskaan aiemmin. Mediakanavat ovat kuitenkin kaikkialla vähentämässä palveluitaan, työntekijöitä ja paikallista uutistarjontaa. Vaikka yritysten tuottaman journalismin kriisi tulee todennäköisesti syventämään demokratiavajetta lyhyellä tähtäimellä, se edustaa samalla mahdollisuutta kokeilla erilaisia median muotoja, jotka ovat paljon informatiivisempia, opetuksellisia ja demokraattisempia, ja jotka voivat samalla voimaannuttaa ja yhdistää yhteisöjä samalla kun ne pitävät valtajärjestelmiä vastuussa toiminnastaan.

Iso media, paha bisnes

Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana Kanadan kaupallisen journalismin liiketoiminnan mallia on ohjannut kaksi keskeistä imperatiivia: kasva niin suureksi kuin mahdollista ja niin pian kuin mahdollista – jonka tuloksena muutama jättimäinen konserni omistaa nykyisin useimmat sanomalehdet, paikallistelevisioasemat ja muut mediakanavat – ja leikkaa toimituksien budjetteja ja paikallisuutisointia kohtelemalla jokaista kanavaa keskusjohtoisesti hallitun järjestelmän osana.

Näiden suuntausten tuloksena median omistussuhteet Kanadassa ovat keskittyneet harvempiin käsiin kuin lähes missään muualla teollisessa maailmassa. Tällä hetkellä vain kolme yritystä (Canwest, CTVglobemedia ja Quebecor) omistavat suurimman osan mediasta. Muutamat muut (Rogers, Corus/Shaw ja Torstar) hallitsevat jäljelle jääviä tähteitä.

Vuodesta 2005 lähes kaikki yksityiset televisioasemat ovat olleet näiden muutamien kansallisten konsernien omistamia. Aiemmin, ennen 1990-luvun puoliväliä, Kanadan radio-, televisio- ja telekommunikaatiokomissio oli rajoittanut median keskittymistä pienimpien markkinoiden kohdalla, joiden väestöt eivät taloudellisista syistä voineet tukea useampia mainosrahoista kilpailevia televisiokanavia. Tästä huolimatta komissio alkoi myöntämään lupia, jotka mahdollistivat useiden televisio- ja radiokanavien omistamisen. Sen seurauksena median hallinta päätyi yhä harvempiin ja harvempiin käsiin.

Samat konsernit, jotka ovat ostaneet televisio- ja radiokanavia joka puolella maata, omistavat myös useimmat Kanadan sanomalehdistä. Vuosien 1990-2005 välillä itsenäisten päivälehtien määrä tippui 17,3 prosentista yhteen prosenttiin. Vuodesta 2007 neljä yritystä on hallinnut yli 70 prosenttia Kanadan sanomalehtilevikistä. Parhaan esimerkin yritysten median kuristusotteesta voi nähdä Vancouverissa, jossa on yksi maan kaikkein keskittyneimmistä mediamarkkinoista: Canwest hallitsee yli 70 prosenttia koko mediamarkkinasta, mukaan lukien painetun median, television ja radion.

Kenen uutisia kulutat?

Kanadan median kaupallistumisella on ollut valtavia ja tuhoavia vaikutuksia kanadalaisen journalismin laatuun ja monipuolisuuteen. Vuonna 2007 viestintä-, energia- ja paperityöläisten liitto julkaisi tutkimuksen, jonka johtopäätöksissä todettiin alle yhden kymmenestä journalistista uskovan heidän pomojensa asettavan hyvän journalismin tuottamisen voittojen edelle. Lähes puolet vastaajista kertoi kiinnostuksensa journalismiin laskeneen. Journalistit myös tunsivat mainostajien vaikuttavan toimituksellisiin päätöksiin ja kokonaisuudessaan alan tilan heikentyneen viimeisen vuosikymmenen aikana. Nämä mielipiteet ilmaistiin ennen kuin journalismin kriisi oli saavuttanut kaikkein viimeisimmän ja kärjistyneimmän vaiheensa.

Keskusjohtoinen bisnesmalli onkin epäonnistumassa. Vuoden 2008 viimeisen neljänneksen aikana Canwest ilmoitti 33 miljoonan Kanadan dollarin tappioista ja uskomattomista 3,7 miljardin dollarin veloista. Edellisen vuoden aikana Canwest oli leikannut yli tuhat työpaikkaa, vähentänyt paikallisia toimintoja ja harkinnut joidenkin paikallisasemien sulkemista kokonaan. Edellisvuoden suurten leikkausten lisäksi Canwest, Torstar, Quebecor ja CTVglobemedia ovat leikanneet yli 1300 työpaikkaa vain tämän vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana.

Uusi media ei ole ongelma

Samalla kun suuria mediayrityksiä edustavat toimitusjohtajat syyttävät kriisistä taantumaa ja yleisöjen siirtymistä uusien verkkomedioiden ääreen, todellinen syy ongelmaan on kanadalaisen kaupallisen median monopoliasema ja sen pakkomielle leikata kuluja ja tehdä voittoja laatuohjelmien ja journalismin sijaan.

Muutamalle yritykselle annettu valta päättää siitä, mikä on tai ei ole “uutisia”, on myrkyllinen vaikutus kanadalaiseen kulttuuriin. Suuret mediayritykset eivät enää katso vastuukseen tuottaa laadukkaita reportaaseja ja yhdistää ihmisiä heidän omiin yhteisöihinsä – toisin sanottuna, tarjota yleisöä kiinnostavaa journalismia. Helmikuisessa lehdistötiedotteessa Leonard Asper, Kanadan kaikkein vaikutusvaltaisin mediaparoni, sivuutti näyttävästi huolet tv-asemien sulkemisesta Montrealissa, Hamiltonissa, Red Deerissä, Kelownassa ja Victoriassa. Hän sanoi, että “nämä asemat eivät ole meidän kehittyvien televisio-operaatioiden ytimessä...uskomme että pyrkimyksemme ovat parhaiten keskitettyjä alueilla, joilla voitot ovat suurimmat”. Kuten Asperin kommenteista näkyy, Kanadan mediakanavat ovat etupäässä yrityksiä, sen sijaan että ne olisivat demokratian uskottavan toiminnan takaavia instituutioita.

Quebecor, yksi maan suurimmista mediakonserneista, sulki vähän aikaa sitten kaikkein tuottoisimman sanomalehtensä työntekijät toimistosta. Ulossuljetut työntekijät arvioivat lehden tehneen 50 miljoonan dollarin edestä voittoja vuonna 2008. Mutta miksi sulkea tuottavan yrityksen työntekijöitä työpaikoiltaan? Vastaus on helppo: vaikka yritys tuottaakin voittoa, se tekee voittoja vielä enemmän peruuttamalla työntekijöiden etuja ja korvauksia.

Kun mediayritys keskittyy voiton maksimointiin, sillä on myös taipumuksena kannustaa jäljelle jääneitä journalisteja tuottamaan heikompilaatuista journalismia. Mediassa tapahtuvat leikkaukset johtavat pinnallisempaan, vähemmän paikallisesti suuntautuneeseen mediaan, jolla on vähemmän merkitystä yleisölleen. Kanadan journalismin ongelma ei tämän vuoksi ole taantuma tai uuden median leviäminen – nämä vain pahentavat ongelmaa joka on jo levinnyt laajalle. Todelliset syylliset ovat suurten mediayritysten halussa kohdella uutisointia vain toisenlaisen liiketoiminnan muotona, ja hallituksen epäonnistumisesta ottaa sääntelyä tosissaan.

Yhteisöjen tarpeita palvelevaa journalismia

Tiedostavien, sitoutuneiden ja kestävien yhteisöjen luominen vaatii tarkan informaation ja avoimen keskustelutilan mahdollisuutta. Samalla kun yritysmedia on siirtynyt pois edes teennäisten yritysten luomisesta tällä alalla, yhteisöt ovat alkaneet järjestäytymään vaihtoehtoisen median tukemiseksi. Erilaisia yhteisöjen tukemia journalismikokeiluja on syntynyt kaikkialle maata. Monet yhteisöt, mukaan lukien Vancouver, Halifax, Kelowna ja Thunder Bay, ovat joko luoneet täysin uusia, itsenäisiä mediakanavia tai pelastaneet jo olemassa olevia.

Säätiöt, työväenliikkeen eri järjestöt, kansalaisjärjestöt ja yksityiset ihmiset ovat olleet mukana uudistamassa journalismia lahjoittamalla rahaa erilaisiin rahastoihin, jotka tukevat innovatiivisia journalismiprojekteja. Esimerkiksi rabble.ca -sivusto, itsenäinen, voittoa tavoittelematon verkkouutispalvelu, on yksityisten ihmisten, kansalaisjärjestöjen, ay-liittojen ja säätiöiden tukema. TheTyee.ca -sivusto, itsenäinen British Columbiassa päämajaansa pitävä uutispalvelu, on kehittänyt lahjoituksiin perustuvan journalismin apurahaston, joka tukee tutkivaa ja ratkaisuja hakevaa journalismia.

Journalismin nykyistä tyhjiön täyttämiseksi tarvitaan tukea hankkeille, joissa journalistit itse ottavat mediatuotannon haltuunsa. The Dominion, kuukausittain julkaistava sanomalehti ja verkkosivusto, jota julkaisee ympäri Kanadaa toimivien itsenäisten journalistien verkosto, on lukijoidensa, lahjoittajiensa ja toimittajiensa yhdessä omistama ja demokraattisesti hallitsema.

The Dominion pyrkii tuottamaan tarkkaa ja kriittistä uutisointia joka puuttuu valtamediasta. Se perustettiin vuonna 2003 ja sen jäsenet ovat tämän jälkeen muodostaneet mediaosuuskunnan nimeltä Media Co-op, joka on kansallinen paikallismedioiden muodostama verkosto joka on sitoutunut demokraattiseen, ruohonjuuritason journalismiin. Osuuskunta syntyi laajasti osallistavan mediaorganisaation tarpeesta ja se on organisoitu solidaariseksi osuuskunnaksi joka edustaa lukijoidensa, avustajiensa ja toimittajiensa etuja. Sillä on tällä hetkellä yli sata tukijajäsentä, joilla on kaksi autonomista paikallisosastoa jotka perustettiin aiemmin tänä vuonna Halifaxiin ja Vancouveriin. Kaksi muuta on suunnitteilla New Brunswickiin ja Torontoon.

Myös journalistit ovat alkamassa toimia suoremmin. Kun Journal de Québecin mediatyöläiset suljettiin ulos toimistostaan vuonna 2007, he perustivat oman ilmaisen päivälehtensä MédiaMatin Québecin, ja jakoivat 40000 numeroa joka arkipäivä siihen asti kun sulku päättyi. Kun Journal de Montréalin työntekijät suljettiin toimistostaan tänä tammikuussa, he perustivat oman uutissivustonsa nimeltä RueFrontenac.com.

Joka puolella maata olevat yhteisöt, jotka ovat vaarassa menettää paikallisasemansa, ovat seuranneet mielenkiinnolla Hamiltonin esimerkkiä, missä yhteisökeskeinen aloitepaikallisen tv-aseman pelastamiseksi voi olla mallina muille alueille. Helmikuussa Canwest ilmoitti aikeistaan myydä CHCH-televisiokanavan, joka on ainoa paikallisaseman Hamilton-Halton-Niagaran alueella. Ostajan puuttuessa , Canwest oli valmis sulkemaan paikallisuutisia lähettävän aseman kokonaan ja jättäen näin noin miljoona ihmistä kokonaan ilman paikallista televisiokanavaa. Työntekijät ja kansalaisjärjestöjen toimijat reagoivat tähän aloittamalla suunnitelmat aseman ostamiseksi ja sen pyörittämiseksi yhteisön omistamana voittoa tavoittelemattomana järjestönä jolla on oma hallituksensa joka muodostuu yhteisön johtajista.

Kesäkuun 2009 loppupuolella Canwest lupautui myymään Hamiltonin ja Montrealin asemat Channel Zero -yritykselle, joka on itsenäinen kanadalainen televisioluvanhaltija. Vaikka tämä tarkoittaa että Hamiltonin hanke ei toteudu, Channel Zeron varapresidentin ja toimitusjohtaja Cal Millarin mukaan tarkoituksena on olla ”kaikkea muuta kuin tavanomainen” lähettämällä päiväsaikaan uutisia ja öisin elokuvia. Millarin mukaan ”isojen poikien liikemallin tuhosi väsyttävät yritykset ostaa ja näyttä yhdysvaltalaisia ohjelmia samaan aikaan, vaikka katsojat eivät pitäneet niistä”. Vaikka pelkkiä uutisia näyttävä televisiokanava tuleekin maksamaan enemmän, asema palvelee suoraan yhteisöään ja näin toivoo saavansa enemmän paikallisten mainostajien rahaa. Vaikka yhteisöllisen omistuksen malli ei toteutunutkaan Hamiltonisssa, on vielä nähtävissä innostaako hanke muita yhteisöjä yrittämään samaa.

Voidaan perustellusti sanoa, että mediajärjestelmän kriisi Kanadassa on saavuttamassa huippunsa. Tämä antaa historiallisen tilaisuuden toteuttaa joukkoviestinnän opetuksellinen potentiaalin, jota ei koskaan täytetty viime vuosisadalla. Median takaisin ottaminen, uusien, kestävien mallien luominen, ja niiden hallinnoimisen palauttaminen paikallisyhteisöille tekevät toimituksista vähän enemmän sen kaltaisia, miksi Edward Murrow ne kuvitteli.

Jacqueline Cusack McDonald ja Steve Anderson ovat kanadalaisia media-aktivisteja.

Tilaa Ydin! Kestotilaus 28€ / Opiskelijatilaus 20€ / neljä numeroa